Meikä oli monta kuukautta jalkahaavojen hoidon kohteena. Jalkahaavat taisi aiheuttaa diabetes ja sitkeitä ne olivat paranemaan. Vihdoin muutamia päiviä sitten lekuri kertoi ilouutisen, ettei koivista enää vuoda kudosnesteitä. Paraneminen oli siis pitkälti tapahtunut hoitsujen ja osin ehkä lääkärienkin tekemän työn, sekä lääkinnän seurauksena.
Minun pitäisi vissiin aina mutisematta päättää popsia kaikki minulle "määrätyt" lääkkeet, myös minulle uudet ja oudommat, hinnasta viis. Jos minun pörssini pökkäisi pankin seinään, saisin varmaan kavereilta vain vähän vanhoiksi menneitä hevosen troppeja, tehokkaita, totta kai
Taksimies toi meikän parin kilsan päästä ison tiilikasan hoitopaikasta pienempien kotitiilien juurelle. Pääsin kokeilemaan liukkaalla pihalla hienoa kävelykeppiä, jonka sain lainaksi kotihoidon kaverilta. Entisellä varmajalkaisellakin ukolla ossaa olla hutera olo parin sinänsä mitättömän tuntuisen ostoskassin takia.
Oli mukava kotiutua, kun sukulaiset olivat jo auttaneet monissa tähdellisissä asioissa. Totesin toki, että virallisempaa kotihoitoa oli tyrkyllä paljonlaisen, ei meinattu koko jengi samoihin aikoihin sopia kaksion ovesta sisälle. Kotihoitelija tai - hengetär oli myös päättänyt kaksistaan apteekin pullon hengen kanssa, että minun pitäisi osallistua lääkkeiden annosjakeluihin.
Niistä lääkkeiden annosjakeluista en ole aikonut alkaa tykätä, enkä vieläkään ala. Katsotaan sitä ehkä joskus! Haluaisin edes nopeutetusti saada tietää, kuka ja miksi tahtoo minulle uusia lääkintöjä. Riitely alkoi nyt heti kodin eteisessä.
Toki on mahdollista, ettei eläkeläisillä olisi enää täysiä ihmisoikeuksia? Vaikea sitäkin olisi itselleen uskotella!
Puhelimessa, siinä toisessa luurissa, joku lohdutteli minua sanomalla, että tehän liikuttekin huonosti. Oho! Niinkin pahasti lienee sitten päässyt käymään?
