Kerroin äskettäin blogipostauksessa, että oli mulla joskus Coronakin, sen niminen auto. Nyt lisää nettilehtien loputtomia virusjuttuja lueskelleena muistin, että oli minulla oikeastikin pandemiatauti, aasialainen influessa vuonna 1957.
Aasialainen oli paha juttu, se tappoi oikeasti, Suomessakin se tauti vei pois 1300 ihmisiä. Kun aasialainen hyökkäsi savolaiseen pikkukylään ja kävi meikään kiinni, olin vasta 6-vuotias. En muista kovinkaan tarkasti mitä siinä tapahtui.
Muistan kyllä missä asuttiin ja sen, että tulin jotenkin kipeeksi ja makoilin sängyssä. Lukea en vielä osannut, koska opin sen taidon vasta seuraavaana vuonna koulussa, vaikka asuimmekin kylän koululla. Isä oli siellä kansankynttilänä.
Kuume lienee ollut korkea, koska osattiin päätellä, että se voisi olla keuhkokuume. Mietin silloin, mahtaako siihen kuolla, pelkoakin siinä oli tietysti mukana. Kai äippä tai joku oli senkin kuolemismahdollisuuden ystävällisesti maininnut?
Joka tapauksessa äippä oli torhakkana, kun mentiin linja-autolla kirkonkylälle ja kunnanlääkärin vastaanotolle. Kylilläkin tiedettiin, että nyt oli olemassa uusi tehokas lääke, se penisilliini. Tai ehkä samanlaista antibioottia oli jo muillakin nimikkeillä.
Penisilliiniä lääkäri sitten määräsi ja meikä pelastui kuumetaudilta, eikä kuollut. Olihan sekin yksi lukemattomista lääketieteen voitoista. Lääkettä on silloin ollut saatavissakin. Suomessakin lienee jo osattu valmistaa lääkkeitä. Kunnollista rokotetta aasialaiseen virukseen ei vain tainnut silloinkaan olla.
Ihmeen vähän siitä aasialaisesta taudista jäi itselle muistikuvia. En muista, että kylän lapsillekaan olisi käynyt taudin takia köpelösti. Muutkin osasivat lääkitä sen keuhkokuumeen, mikä siinä epidemiassa oli vaarallisinta.
Linkitän Veikko Huuskan blogiin, missä on vähän runsaammin muisteloita noilta tautisilta ajoilta. Myös kommentoijat kertovat siellä omia kokemuksiaan.
***
