Muistan kuinka mökkireissuilla kyläkauppias tunki asiakkaan
valitseman lihakimpaleen veivattavaan lihamyllyyn ja
sieltä sieltä sitä tuli, kunnon jauhelihaa.
Rahaa oli siis vain vähän, mutta pitää sitä vähän ollakin. Muuten olisi ainakin intrigöörillä edessä armoton laihtuminen. Olen nääs ajatellut suoriutua loputkin elämänkulustani varastelematta makkaroita tai mitään muutakaan. Olisin jo valmiiksi liian kömpelö ja häveliäs sellaiseen. Rahan lainaaminen ruokaan ei ole kiva nakki, eipä viitsi kysellä.
Aiemmin tänä vuonna (2012) sattui siten, että jääkaapista sattui silmiin vain valo. Eikä pakkaspuolella ollut sitä valoakaan. Se oli intrigöörille harvinaista, sillä tavallisesti kestäisin kotivaran suhteen parin viikon piirityksen. Tilillä oli 7,5 euroa ja taskussa jokunen kolikko. Se ei taas ole hirmu harvinaista.
Seuraavaan tulonmuodostukseen oli vielä monta päivää. No, eipä siinä auttanut kuin tehdä pieni laskelma ja tallustella lähimpään ostoshelvettiin. Lähikauppa on kyllä kiva olemassa, mutta yleensä se on kallis. Halvimmat eväät näyttävät löytyvän aina pienen etsimisen perästä isosta marketista tai litukasta.
***
Siispä sinne herkkutiskien äärelle. Tarjouslenkki maksoi alta euron kipale. Otin kaksi, jotain X-merkkistä, vaikka epäilin kyllä, ettei niitä selviltä päin alas pistelisi. Lenkit maksoivat selvästi alta euron kipale. Kipaisinpa siitä toiselle tiskille syvästi inhoamiani kumilihapullia katsomaan. Otin lopulta pussillisen niitä (joitain) pullia ja toisen pussukan niitä (joitain) pihvejä. Molemmat pussukat maksoivat reilusti alta euron kipale.
Sitten meni jo heräteoston puolelle, kun tein eka kertaa tuttavuutta kanapuikkojen kanssa. Ne eivät olleet pakasteita, vaan kylmätiskissä ja maksoivat siinä euron pintaan. Poistuessani niiden kylmässä pidettyjen herkkujen ääreltä meni jo melkein tärväämiseksi. Ostin tarjouksesta kilon banaaneita, koska olo oli jo muutenkin kuin orankilla. Banaanit maksoivat nekin euron pintaan.
Kassalla kaunokainen hymyili ostoksilleni (vai minulleko?) lempeän ymmärtäväisesti. Vanhan päivä siinä pelastui. Yhteissumma noista ostoksista oli 5,40 euroa, semmoinen (silloinen) tupakkiaskin hinta. Pätäkkää vielä jäikin sekä tilille että taskuun. Loistavia valintoja, sillä budjetilla, kaiketi? Valintoja kuitenkin.
Eipä muuta kuin bussilla kotia, kortilla oli vielä matkoja. Ja syömään. Intrigöörillä oli vielä kaapissa mm. makarooneja, riisiä, kaurapuurotarpeita, teetä ja kahvia, joten ei sitä ihan sinisenä oltu. Mausteitakin löytyi ja silloin ne olivat erityisen tarpeen. Kotona meidän rupukansalaisten kannattaisikin pitää jemmassa ainakin sitä perusmakaroonia, eurolla saa yleensä viisi tai kuusikin pussillista.
***
Riisi muuten turpoaa kivasti keitettäessä, tiedoksi kaikille muille hömelöille, itselle se oli aikoinaan pieni yllätys. Se oli siinä vaiheessa elämää, kun joutoaikaa jäi ensimmäisen kerran liiaksi asti. Työt meni alta, työpaikkaruoatkin jäivät samalla ja monet muut hillittömät hurvitukset.
Muijakin meni, mutta sitä ei silloin vielä tullut isosti ikävä. Velkaa oli kontolla suhteessa kuin nykyisin euromaiden valtioilla, suurin osa niistäkin veloista oli alun perin toisten tekemiä ja intrigöörin vain "muodollisesti" takuuttamia. Velka oli pysyvämpää sorttia kuin muija, velka ei ole tyyten lähtenyt vieläkään, vaikka ei sitäkään ikävä tulisi.
Niissä tunnelmissa opettelin keittämään eka kertaa elämässäni perunoita. Taisin olla silloin nelissäkymmenissä. Kakrulle, taisi siinä olla muitakin kakruja völjyssä, piti yhdellä leiripaikalla laittaa ruokaa. Keittelin siinä potut ja onnistuin heti kerralla. Lisukkeena oli ainakin purkkilihapullia kastikkeineen, lie ollut leipääkin, ehkä oli maitoakin. Kyllä natiaset niitä eväitä nälissään söivät.
Ketsuppia, sinappia, pippuria ja suolaa, niitä ihmispolo aina tarvitsee, jos on syrjäytynyt kotiinsa ja on samalla jäänyt joutoaikaa laitella pöperöitä. Makaroonin tai riisin lisäksi ei ihminen ihmeitä lautaselleen tarvitse, jotain pientä proteiinipitoista. Perunoita en ole aikoihin isommin syöpötellyt, vaikkei niissä mitään vikaa olisi. Leipää lisukkeineen ostan harvemmin. Maitoa en juuri käytä, piimää ja jugurtteja kyllä.
***
Mutta takaisin syömäpuolelle: Keitin makaroonit, pilkoin lenkin puolikkaan ja paistoin pannulla runsaan pippurin ja muiden mausteiden kera. Laitoin lenkinpaloihin vielä päälle tulista sinappia. Kyllä se halpislenkki siinä meni, eikä se varsin pahaa ollut. Yhden aterian hinnaksi ei tullut yhtä euroa.
Iltaruoalla olikin tiedossa vaihtelua, nääs niitä halpislihapulleroita. Konsti oli sama. Hyvin maustettuina niitäkin tosi nälässä syö, mutta niitä en kyllä kehu, mitä ne ovat - kanannahkapullia tai -pihvejä, kuten pahat kielet kertovat. Kanapuikot eivät muuten olleet seuraavana päivänä pahoja pannulla kunnolla paistettuina. Banaanit, no joo, syötäviä.
Mutta tämän tarinan tarkoitus ei ole ainakaan kulinarismi tai kehuskelu, vaan selviytyminen muutamista päivistä pikkurahalla. Vihannespuolesta selviää halavalla vaikka pakastejuureksilla, 30 - 40 senttiä pussi, ne käyvät moneen ruokaan.
Oikeasti intrigööri laittaa pikkuisen liikaa euroja ruokaan. Ja liikaa ruokaa tuulensuojaan. Lohduttelen itseäni sillä, että en juopottele ja harrastukset ovat halpoja. Jos vielä joskus muuttaisin mieltäni tai isojano iskisi, olisi toistuva vaarinkaljan teko ainoa mahdollisuus jatkuvaan kännituhnerossa pysymiseen. Kunnon nousuja kaljoista ei aikuinen mies irti saa. Saluunoissa meikäläisen kuukauden rahat tuulettelisi vanhaan tyyliin yhtenä viikonloppuna. Joten antaapa sen olla.
Mutta asiaan: Intrigöörin oma ja monien toisten kurjien kokemus osoittaa, että viikon pystyy yksi ihminen syömään 10 - 20 eurolla, kun laittelee pöperönsä itse kotona, eikä päästä kaappeja aivan tyhjiksi. Mikä siitä yli menee, se on turhuutta, no joo... Jos ei ihan niin kovasti tartte nipottaa, niin kuukauden pöperöistä kaikkineen selviäisi suunnilleen 120 - 150 eurolla.
***
Mihin sitä kansalaispalkkaa tai perusuloa muka tarvittaisiin niin kauan kuin nykyinen tarveharkintainen sosiaaliturva Suomessa toimii? Jos se toimii? Työllähän se palkka tai ansio pitää tienata, kaikki muu on sosiaaliturvaa. Onneksi ei ole itse tarvinnut sossua aikoihin testata, joskus kauan sitten muutaman kerran sossusta sain sen, mitä olin silloin vailla.
Asumisen hinta on se köyhien suurin ongelma, ruoka ei ole sitä vielä toistaiseksi. Toki ihmisiä ja heidän elämäntilanteitaan on kovasti montaa sorttia, joten enkä halua toisia moitiskella. Pienikin pakollinen lisämeno kuukaudessa on paha juttu. Saattaa siinä silloin leipäjonotuskin kiinnostaa.
***
Opiskelijoilla olisi varmaan hyviä vinkkejä siitä, kuinka syödään halvalla. Mutta kun nuoria katsoo, niitä laiheliineja, syövätkö ne onnettomat edes mitään? Taitavat vain ryypiskellä ja rillutella rahansa pitkin kaupunkia mahat täynnä makeita viinejä? Sitten hyö valittavat puutetta ja kurjuutta ja evakuoivat ostarien roskiksia. Hyi sentään niitä retaleita!
Toista se oli omassa nuoruudessa, silloin vain joskus elettiin lähinnä liemiruoilla, eikä valiteltu. Jo vain, juothiin kyllä, mutta vähemmän tapelthiin. Olikohan se ero siinä, että paljon nykyisin parjatuilla 1970- ja 1980-luvuilla kaikilla työhaluisilla ihmisillä oli töitä, jotain tolkun töitä halukkaalle löytyi.
Työkin oli ennen tolkullista, sillä yhdellä työllä pystyi ihminen asumaan, syömään ja muutenkin pärjäämään, vaikka niukemminkin. Jos oli asuntolainoissa kovat korot, kovat olivat verovähennyksetkin. Myös asuntojen arvo nousi pitkään ja vahvasti.
Tämä oli ensimmäinen osa intrigöörin ruokavihjeistä rupusakille. En tiedä, tuleeko toista osaa, ettei arvon lukijoilta tai kävijöiltä tai itseltä menisi ruokahalu, kuten meinasi mennä joistakin vanhoista blogista jo poistetuista laihdutusvinkeistä.
***
Hyvin pihi ruokajuttu ilmaantui bloggerissa 17.10.2012. Köyhyydestä on tullut postailtua liikaakin, kuten joistakin muistakin ikävistä aiheista. Laitan silti linkin muihin omiin köyhyysjuttuihini, anteeksi nyt!
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti