Uskomaton euronvenyttäjä

Lapsiperhe syömässä puskassa, kuva lienee Venezuelasta.

Tämä ruokapostaus otti kipinää tiistaisesta Iltalehden jutusta, missä yhtä työtöntä immeistä kehuttiin uskomattomaksi penninvenyttäjäksi, jolta ei ruokaan paljon kulu. Pennejä meitillä ei enää ole, eikä usein näy niitä eurosenttejäkään, joten pitäisi kai puhua euronvenyttäjästä.

Tuo mainittu syömisessä pihistelijä kuluttaa kuulema tavallisesti ruokaan noin 60 euroa kuussa tai jopa alle. PIenimmillään hänen ruokamenonsa rassasivat massia puolitoista euroa päivässä. Kysymys on myös elämäntavasta, sillä säästäen syöjä kehuu elonsa olevan "älyttömän kivaa ja hauskaa".

Pari euroa päivässä ruokaan on kyllä hyvä saavutus, jos halavalla pitää päästä. Muutamia vuosia sitten, kun kauppaketjut halpuuttivat kilpaa, olisin ehkä uskaltanut väittää syöväni kuukauden yhdellä eurolla päivässä. Nyt en ehkä viitsi näinkin tuttua miestä kiusata.

Marja-aikana sekin ruoassa säästäminen olisi helpompaa ja terveellisempää. Jos vielä kalastaisin ja metsästäisin elukoita.., siitä ei nyt tässä kannata kirjoitella.

(Alkuperäinen intrigöörin juttu 10.12.2012, siitä on seuraavassa pätkä:)

Ruokavihjeitä ihan ykköseuroilla

Intrigööri on aina edes vähäsen huolissaan muistakin rupusakkiin kuuluvista kuin itsestään. Niinpä ajattelin tässä melko kokeneena elämäntapasyrjääninä kertoa joitakin selviytymisen tyylejä muille uus-, ikä-, tai perusavuttomille silloin, kun rahaa on tilillä niin vähän, ettei otolle ole asiaa. Nämä ovat joskus  melkein fakiiriksi oppineen äijän hyvin simppeleitä ruokavihjeitä! 

Rahaa oli siis vain vähän, mutta pitihän sitä vähän ollakin. Muuten olisi ainakin intrigöörillä ollut edessä armoton laihtuminen. Olen nääs ajatellut suoriutua loputkin elämänkulustani varastelematta makkaroita tai mitään muutakaan. Olisin jo valmiiksi liian kömpelö ja häveliäs sellaiseen. Rahan lainaaminenkaan ruokaan ei ole kiva nakki, ei viitsisi millään kysellä.

Aiemmin tänä vuonna sattui siten, että jääkaapista sattui silmiin vain valo. Eikä pakkaspuolella ollut sitä valoakaan. Se oli intrigöörille harvinaista, sillä tavallisesti kestäisin kotivaran suhteen parin viikon piirityksen. Tilillä oli 7,5 euroa ja taskussa jokunen kolikko. Se ei taas ole hirmu harvinaista.

Seuraavaan tulonmuodostukseen oli vielä monta päivää. No, eipä siinä auttanut kuin tehdä pieni laskelma ja tallustella lähimpään ostoshelvettiin. Lähikauppa on kyllä kiva olemassa, mutta yleensä se on kallis. Halvimmat eväät näyttävät löytyvän aina pienen etsimisen perästä isosta marketista tai litukasta.

***

Siispä sinne halpisherkkutiskien äärelle. Tarjouslenkki maksoi alta euron kipale. Otin kaksi, jotain X-merkkistä, vaikka epäilin kyllä, ettei niitä selviltä päin alas pistelisi. Lenkit maksoivat selvästi alta euron kipale. Kipaisinpa siitä toiselle tiskille syvästi inhoamiani kumilihapullia katsomaan. Otin lopulta pussillisen niitä (joitain) pullia ja toisen pussukan niitä (joitain) ns. pihvejä. Molemmat pussukat maksoivat reilusti alta euron kipale.

Sitten meni jo heräteoston puolelle, kun tein eka kertaa tuttavuutta kanapuikkojen kanssa. Ne eivät olleet pakasteita, vaan kylmätiskissä ja maksoivat siinä euron pintaan. Poistuessani niiden kylmässä pidettyjen herkkujen ääreltä meni jo melkein tärväämiseksi. Ostin tarjouksesta kilon banaaneita, koska olo oli jo muutenkin kuin orankilla. Banaanit maksoivat nekin euron pintaan.

Kassalla kaunokainen hymyili ostoksilleni (tai minulle?) lempeän ymmärtäväisesti. Vanhan päivä siinä pelastui. Yhteissumma noista ostoksista oli 5,40 euroa, semmoinen tupakkiaskin hinta. Pätäkkää vielä jäikin sekä tilille että taskuun. Loistavia valintoja, sillä budjetilla, kaiketi? Valintoja kuitenkin.

Eipä muuta kuin bussilla kotia, bussikortilla oli vielä matkoja. Ja syömään. Intrigöörillä oli vielä kaapissa mm. makarooneja, riisiä, kaurapuurotarpeita, teetä ja kahvia, joten ei sitä ihan sinisenä oltu. Mausteitakin löytyi ja silloin ne olivat erityisen tarpeen. Kotona meidän rupukansalaisten kannattaisikin pitää jemmassa mausteiden lisäksi ainakin sitä perusmakaroonia, eurolla saa yleensä viisi tai kuusikin pussillista.

***

Riisi muuten turpoaa kivasti keitettäessä, tiedoksi kaikille hömelöille, itselle se oli aikoinaan yllätys. Se oli siinä vaiheessa elämää, kun joutoaikaa jäi ensimmäisen kerran liiaksi asti. Työt meni alta, työpaikkaruoatkin jäivät samalla ja monet muut hurvitukset. 

Muijakin meni, mutta sitä ei silloin vielä tullut isosti ikävä. Velkaa oli kontolla suhteessa kuin nykyisin euromaiden valtioilla, suurin osa niistäkin veloista oli alun perin toisten tekemiä ja intrigöörin vain "muodollisesti" takuuttamia. Velka oli pysyvämpää sorttia kuin muija, velka ei ole tyyten lähtenyt vieläkään, vaikka ei sitäkään ikävä tulisi.

Niissä tunnelmissa opettelin keittämään eka kertaa elämässäni myös perunoita. Taisin olla silloin nelissäkymmenissä. Kakrulle, taisi siinä olla muitakin kakruja völjyssä, piti yhdellä leiripaikalla laittaa ruokaa. Keittelin siinä potut ja onnistuin loistavasti heti kerralla. Lisukkeena oli ainakin purkkilihapullia kastikkeineen, oli  leipää ja maitoakin. Kyllä natiaiset niitäkin eväitä nälissään söivät. Luonnossa ja leirimestalla maistuu melkein mikä ruoka vain.

Ketsuppia, sinappia, pippuria ja suolaa, niitä ihmispolo aina tarvitsee, jos on syrjäytynyt kotiinsa ja on samalla jäänyt joutoaikaa laitella pöperöitä. Makaroonin tai riisin lisäksi ei ihminen ihmeitä lautaselleen tarvitse, jotain pientä proteiinipitoista. Perunoita en ole aikoihin isommin syöpötellyt, vaikkei niissä mitään vikaa ole. Leipää lisukkeineen ostan harvemmin. Maitoa en juuri käytä, piimää ja jugurttia kyllä.

***

Mutta takaisin syömäpuolelle: Keitin makaroonit, pilkoin lenkin puolikkaan ja paistoin pannulla runsaan pippurin ja muiden mausteiden kera. Laitoin lenkinpaloihin vielä päälle tulista sinappia. Kyllä se halpislenkki siinä meni, eikä se varsin pahaa ollut. Yhden aterian hinnaksi ei tullut yhtä euroa.

Iltaruoalla olikin tiedossa vaihtelua, nääs niitä halpislihapulleroita. Konsti oli sama. Hyvin maustettuina niitäkin tosi nälässä syö, mutta niitä en kyllä kehu, mitä ne ovatkaan - kanannahkapullia tai -pihvejä, kuten pahat kielet kertovat. Kanapuikot eivät muuten olleet seuraavana päivänä pahoja pannulla kunnolla paistettuina. Banaanit, no joo, syötäviä.

Mutta tämän tarinan tarkoitus ei ole ainakaan kulinarismi tai kehuskelu, vaan selviytyminen muutamista päivistä pikkurahalla. Vihannespuolesta selviää halavalla vaikka pakastejuureksilla, 30 - 40 senttiä pussi, ne käyvät moneen ruokaan.

Oikeasti intrigööri laittaa pikkuisen liikaa euroja ruokaan. Ja liikaa ruokaa tuulensuojaan. Lohduttelen itseäni sillä, että en ikävä kyllä enää juopottele ja harrastukset ovat jo halpoja. Jos vielä joskus muuttaisin mieltäni tai isojano iskisi, olisi toistuva vaarinkaljan teko ainoa mahdollisuus jatkuvaan kännituhnerossa pysymiseen. 

Kunnon nousuja keskareista ei terve aikuinen mies irti saa. Saluunoissa meikäläisen kuukauden rahat tuulettelisi vanhaan tyyliin parina iltana. Joten antaapa sen nyt olla.

Mutta asiaan: Intrigöörin oma ja monien toisten kurjien kokemus osoittaa, että viikon pystyy yksi ihminen syömään 10 - 20 eurolla, kun sörsselöi pöperönsä itse kotona, eikä päästä keittiön kaappeja aivan tyhjiksi. 

Mikä siitä yli menee, se on turhuutta, no joo... Jos ei ihan niin kovasti tartte tai halua nipottaa, niin kuukauden pöperöistä ja pakollisista muista tarvikkeista selviäisi yksi reipas kansalainen suunnilleen 120 - 150 eurolla.

*** 

Mihin sitä kansalaispalkkaa muka tarvittaisiin niin kauan kuin nykyinen tarveharkintainen sosiaaliturva Suomessa toimii? Jos se sittenkään toimii? Työllähän se palkka tai ansio pitää tienata, kaikki muu on sosiaaliturvaa. Onneksi ei ole itse tarvinnut sossua aikoihin testailla. Joskus kauan sitten muutaman kerran sossusta sain sen, mitä olin silloin vailla. Entistä niukempaa on tiemmä nykyisin sossussakin.

Asumisen hinta on se köyhien suurin ongelma, ruoka ei ole sitä vielä toistaiseksi. Toki ihmisiä ja heidän elämäntilanteitaan on kovasti montaa sorttia, joten en halua toisia moitiskella. Pienikin pakollinen lisämeno kuukaudessa on yleensä paha juttu. Saattaa siinä silloin leivän jonotuskin kiinnostaa. Lapsiperheiden ruokamurheet ovat tietysti paljon vakavampia kuin yhden jo valmiiksi kesyn ukon.

Opiskelijoilla olisi varmaan hyviä vinkkejä siitä, kuinka syödään halvalla. Mutta kun nuoria katsoo, niitä laiheliineja, syövätkö ne onnettomat edes mitään? Taitavat vain ryypiskellä ja rillutella rahansa pitkin kaupunkia?  Lystiä niillä näkkyy olevan. Sitten hyö valittavat puutetta ja kurjuutta ja evakuoivat ostarien roskiksia. Hyi sentään niitä retaleita! 

Toista se oli omassa nuoruudessa, silloin elettiin lähinnä liemiruoilla, eikä valiteltu. Jo vain, juothiin kyllä, mutta vähemmän tapelthiin. Olikohan se ero siinä, että paljon nykyisin parjatuilla 1970- ja 1980-luvuilla kaikilla työhaluisilla ihmisillä oli töitä, jotain tolkun töitä halukkaalle löytyi. 

Työkin oli ennen tolkullista, sillä yhdellä duunrityöllä pystyi ihminen kyllä asumaan, syömään ja muutenkin pärjäämään, vaikka niukemminkin. Jos oli asuntolainoissa kovat korot, kovat olivat verovähennyksetkin. Myös asuntojen arvo nousi pitkään ja vahvasti.

Tämä oli siis ensimmäinen osa intrigöörin ruokavihjeistä rupusakille. En tiedä, tuleeko toista osaa, ettei arvon lukijoilta tai kävijöiltä tai itseltä menisi ruokahalu, kuten meinasi mennä joistakin vanhoista laihdutusvinkeistäni.

Tämä tyttö ei syö leivän puutteessa
leivoksia, mutta pulla maistuu.

***

Köyhyydestä on tullut postailtua liikaakin, kuten joistakin muistakin ikävistä aiheista. Laitan silti linkin niihin muihin köyhyysjuttuihin. Alussa mainitun euronvenytyssankarin juttua ei saa vapaasti lukea, pitää liittyä IL:n kokeiluun.

Kukapa tavis haluaisi köyhtyä ja kurjistua, mutta kun varovasti seurailee nykyisen humanterihallituksemme tekemisiä, himpun verran jo hirvittää.

***