Pekka Haaviston valinta vaalivankkureita vetämään on suunnilleen yhtä kiinnostava juttu kuin vanha villasukka. Kyllä villasukat kylmimmän kauden lämmittävät, mutta jo vaalikihinän vähänkin kuumentaessa poliittista kevätilmaa, villasukat joutavat kaappiin pitkäksi aikaa.
Ainahan ne poliittiset vankkurit kirskuvat ja kolisevat. Silloin pitäisi vain rasvata akselin päitä, ruokkia koni ja hoputtaa se uuteen raviin. Pelästyneet vihreät tyytyvät nyt hyssyttelemään varovasti kuin isomummon kirkkoreissulla. Vaaliravien hillotolpalla tuo valinta voi olla korkeintaan viimeisen rahasijan arvoinen. Ehkä silläkin menolla pääsee hallitukseen, ehkä ei.
Intrigöörillä ei ole vihertaikarillejä nenällä, joten en tiedä millaisia äänestäjien sieluja tuossa uskotaan puolueelle voitettavan. Ei kai ainakaan uusia nuoria äänestäjiä. Viherhimoisten akateemisten naisten rykmentinkään ei uskoisi nyt huimasti kasvavan.
Puolueen uudeksi puheenjohtajaksi tai vaaliveturiksi olisi ollut tyrkyllä sivusta katseltuna nohevan oloisia nuorehkoja naisia ja miehiä, joilta olisi voinut odottaa poliittisiin linjanvetoihin, ellei kaivattuja arkijärkeviä, niin ainakin reippaita ja kansaa kiinnostavia aloitteita.
Nyt puheenjohtajavaalista voi sanoa vain, jotta hyssyn tyssyn.Tuntokortti pelissä se olisi ollut Nipo-Niinistökin. Uutta voimaa olisi varmaankin kaivattu, mutta ei sitä ainakaan tällä tarkkailuasemalla pahasti itketä. Vaalikeväänä ruoho nousee ja lehdet puhkeavat, edes se kasvusto on uutta ja raikkaan vihreää.
👽👽👽
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti