 |
| Vihertävä kimppakyyti. |
"Hahaha", poeka sanoi ja riensi pelikoneen ääreen. En tiedä, menevätkö kaikki papan vitsit aina perille, mutta pikkukamu saattaa nauraa niille myötätunnosta.
Intrigööri on yrittänyt hillitä pyöräilyhalujaan, ettei se menisi ihan överiksi. Vasta mennä kesänä ajelin viimeksi ja nyt jo mielessä häilyy, että pitäisi ainakin renkaita käydä pumppaamassa, öljyämässä kettinkiä ja ehkä jopa uskaltautua pyörällä liikenteeseen. Se olikin taannoin aika uskaliasta, kun olin sitä ennen 40 vee ollut liikenteessä vain neljällä pyörällä. Oli se outoa.
Silloin tällöin olen vilkaissut varastoon ja tallessa se pyörä on, ei sitä ole kukaan toinenkaan tarvinnut. Taannoin joku tarvitsi kaikenlaista muuta sälää meikäläisen varastokopista ja vei mennessään. Lukonkin se paatunut voro oli ripustanut takaisin pidikkeisiin niin, ettei murtoa käytävältä heti huomannut.
Kerrostalojen varastohäkit taitavat olla joka paikassa yhtä huonoja. Niihin pääsee sisään, jos vähänkin haluaa. Kun kysyin asiasta isännöitsijältä, ainoa neuvo ja kommentti oli, jotta älä säilytä siellä mitään arvokasta. No, en säilytäkään, (ruma sana), pyörävarasto on erikseen. Vähän se murto kyllä risoi, sillä taitaa talofirma niistäkin varaston parista neliöstä omansa periä. Ja mitään siellä ei sitten pitäisi säilyttää, muuten sitä on tyhmerö, (...kele).
***
Mutta takaisin pyöräilyharrastukseen: Asun aika isolla ja jyrkällä mäellä. Merenpinnasta on päälle 200 metriä ja mäen allekin kaupunkitasoon taitaa kertyä toista sataa metriä. Siinä on yksi syy, ettei fillarointi oikein kiinnosta, vaikka alamäkeen saisi vauhtia tällä massalla polkematta vaikka satasen, takaisinkin olisi tultava, jyrkin osa matkasta työntämällä. Pyörän tunkeminen kaupungilla bussiin lastenrattaiden sekaan ei oikein kiinnosta. Tulee oikein ikävä 60-luvun maaseudun busseja, niissä oli takana pyöräkoukut tai iso tavaratila.
Äskettäin katselin ihmeissäni minua vanhemman näköistä patua, joka ajoi sitä mäen jyrkkää osuutta ylös, rauhallisesti polkien, eikä ollut moksiskaan. Patun perästä läähätti nuori hemmo hienolla vaihdepyörällä, vissiin ykkösellä. Se oli kuin näytöksessä, sillä sähköpyörä sillä patulla oli, edestä vääntävä. Minulla kävi katteeks. Ehkäpä jo ensi kesänä koettaisin saada sellaisen irti? Jonkinlaisia sähköpyöriä saisi alta tonnin, hyvät taitavat maksaa pari tontsua.
Mutta sepä onkin tottumiskysymys ja ehkä vähän osaamista tarvitaan. Meikä ajeli omat ajot kotteroilla ja sääteli niitä monet vuodet, kunhan vain oli leima papereissa. Nuorempana itselläkin oli uusia autoja, vanhempana ei sitten ole ollut.
Yksikin Lapin ja Norjan reissu ajettiin tytön kanssa niin huonolla Nissanilla, että se oli siellä varmaan nähtävyys, alkuasukkaiden ilmeistä päätellen. Senkin punaisen lohikäärmeen eli riisiraaserin jos pysäköi pieneen mäkeen, se ei pysynyt ykkösellä aloillaan, eikä käsijarru pitänyt. Sama vika oli yhdessä Volvossa, sekin oli silleesti vähän väljä, mutta Volvossa sentään toimi käsijarru. Kai niillä ajeltiin paitsi bensalla, myös tahdonvoimalla?
***
Vielä takaisin pyöräilyyn. Haeskelin NSA:lla, eikun googlella yhtä juttua ja törmäsin aika erikoiseen pyöräkeksintöön.
Ihmepyörässä näemmä roikutaan kyttyrässä valjaissa, pää on kaksiosaisen rungon välissä ja vauhtia annetaan potkimalla. On siinä sentään etupyörässä käsijarru. Melkoista ideointia ja ajamisen taidetta, tuo roikku-potkupyörä!
No, nuorena sitä tekee mieli kokeilla kaikenlaista, jos kohta vähän vanhempanakin.
Ei tästä ole kauan, kun itse suunnittelin opettelevani yksipyöräisellä ajelemista, mutta onneksi sekin aatos jäi sikseen.
Potkupyörä on sinänsä hyvä idea, ainakin sellainen päällä istuttava lasten malli. Matalassa potkupyörässä sitä on pikkuihminen kuin töppösillään, turvallisesti. Kakru oppii tuiki tärkeän tasapainon helpommin kuin poljettavalla pyörällä. Kaikilla pienillä ei oikein voima riitä polkemiseen ja ohjatakin pitäisi. Jotkut metriheikit kyllä vingertävät niin kovaa, että hirvittää katsoa. Onneksi kävely-ja pyörätiet ovat täällä leveitä.
***
Vanhat polkupyörät olivat kauniita luomuksia. Sama juttu oli monien autojen kanssa. Autot kuitenkin erotti aina toisistaan ja jotkut peltipollet koristeineen olivat muotoilun kukkasia. Nyt kaikki uudet autot näyttävät star trekin avaruuspuikuloilta tai ovat muuten vain kummajaisia. Mukava niillä silti on ajella, kun niitä joskus pääsee koettamaan.
Pitäisi päästä uudella autolla jääradalle koettamaan, pystyykö niitä edes luistattamaan, kai pystyy, kun ajaa kyllin rämäkästi? Ennen jääratoja oli vähän siellä ja täällä, auton hallinnan opettelu liukkaalla ja sen taidon treenaus oli helppoa.
Eikä uusia autoja tartte vahtia metsän suojasta aukeelle tultaessa silleen, että tuuleeko nyt kovasti ja kummaltako puolelta. Kuplat ja muut wanhat takamoottoriset autot, nehän halusivat mennä sinne tiepuoleen, mihin tuuli kuljettaa. Eikä se huteruus ollut vain takamoottoristen mallien vika. Talvella kyllä takatuupparilla pääsi hyvin liikkeelle ja kuplaa kärsi pikkutiellä vaikka hyppyyttää.
Autovanhuksille, siitä 90-luvun alkupuolelta taaksepäin, voi tehdä itsekin jotain. Uusien autojen huoltojenkin hinnat ovat hirmuiset, vaikka tietotekniikan kehityksestä luulisi olevan hyötyä myös asiakkaille, eikä vain autofirmojen jälkimyynnille. Vaan mikäpä tässä maailmassa halpenisi, paitsi tavisten ostovoima. Työttömiä ja nuoria työttömiähän saa pian entistä helpommin töihin ilmaiseksi. Kunnon palkkojen maksajat alkavat olla tiukassa.
Kepun europarlamentaarikko Riikka, mikä lie, ilkesi ehdotella työttömille marjapuskaan tai risusavottaan menemistä. Kukas ne marjat ja risut sitten korjaisi, hyödyn nimittäin, jos sitä tulisi? Entä mitä siellä pöpelikössä tehtäisiin talvisin? Voi hyvät hemulit sentään, millaista älyn välkettä!
***
Taas eksyin aiheesta: Yksikään niistä kamalista autonkotteroista ei muuten jättänyt tielle, vaikka joillakin niistä ajoin paljonkin. No, piti niitä joskus korjata ja osia etsiskellä. Yleensä kun kottero teki levikset, itsellä oli parhaita releitä päällä. Jos paitoihin ja pusakoihin ei tullut tupakin reikiä, tuli ainakin rasvaa ja öljyä.
En silti pärjäisi kevyissä kenttäkorjauksissa parhaille venäläisille monttööreille, heitä ei ainakaan Lada tai Volga konsaan pitkäksi aikaa hylkää. Nähty on. Sama se on itänaapurissa kuin meilläkin, monilla on alla parasta rautaa, toiset ajaa jollain muulla.
Maan mainiot poliitikot ne vain jaksavat ahkerasti suunnitella autoilulle yhä uusia kustannuksia ja rajoituksia, tässä isossa ja harvasti asutussa maassa, missä on vain muutama isompi kaupunki. Monien mielestä täällä ei ole yhtään suurkaupunkia. Nyt sitten muka hihnaa höllätään, että kansalainen saisi ajella hyvillä tiellä ehkä himpun lujempaa. Pian sitten mätetään lisää autoveroa (a), bensaveroa (b), pakollista gps-paikkannusta (...tu) , alkolukkoa (...tana) ja tienkäyttömaksua (.....tti).
Kiero meininki, kuinkas muuten. Herrakansa ei omista eduistaan tingi. Pitäähän kansan edes joistain makeista eduista nauttia, edustajiensa kautta!
***
Politiikasta vielä sen verran, että kepun kannatuskanuuna Juha Sipilä näkyy tekevän matkaa Oulusta Helsinkiin itse kasaamallaan sähköpyörällä. Reipasta meininkiä, vaikka sähkö matkaa jeesaakin. Taitaa taas sataa laariin, vaikka polkien?
Sähköpyörän osat voisikin melko helposti istuttaa tavallisfillariin! Tuskin hintaa kauhiasti kertyisi. Pyöräkorjaamossa se varmaan kävisi ihan helpoimmin. Jospa sitä meikäkin sotkisi sitten uutena kesänä sähkön avustuksella? Sähköpolkupyörällä saa ajaa kevytväylilläkin, sähkömopolla ei saa. Ehkä sitten saisi, jos olisi propelli kypärässä tai aurinkopaneeli tarakalla ja tankkaisi akkuun muutenkin vain kallista tuulivoimaa? Ai niin, mutta sitähän pakkosyötetään kaikille, sitä pakkotuulivoimaa. Mitä se nyt olikaan pakkoruotsiks?
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti