 |
| Keskipäivän aurinko Kuopiossa jouluna 2010. |
Parhaiten ovat jääneet mieleen kirkkaat talvi-illat, jolloin ulos mennessä yllä loisti tähtitaivas isän selittämine tähtikuvioineen. Kyllä niitä tähtiä katseltiinkin, vaikka vain harvojen tähtirykelmien nimet jäivät mieleen. Kaupungissa tähtitaivaasta saa vain aavistuksen, mutta tähtiin voi luottaa, samat ihmiselle ikuiset kuviot siellä näkyvät kuin lapsenakin.
Sekin selvisi kunnolla vasta isona, että kaikki tähdet ovat aurinkoja, mitä nyt jokin naapuriplaneetta siellä näyttää lainavaloaan. Lehdessä luki ja radiosta kuului, että Neuvostoliitto, veteraani-isän peri-inhokki, oli laukaissut avaruuteen satelliitin, Sputnikin. Piipitystä kuunneltiin putkiradiosta, sitä en muista, pystyikö Sputnikia oikeasti näkemään, kuten näitä nykyisiä tuhansia pallon kiertolaisia.
***
Lukaisin äsken SKS:n sivustolta kirjoituksen nimeltä Pimeys. Nauratti, kun Helsingissä lapsena asunut kirjoittaja kertoi hämärän ajasta ja pimeydestä ja totesi tarvinneensa usein "huussikummia".
Meikä asui maalaiskoululla ja siellä oli tietysti myös ulkohuussit. Ei ollut ietiäkään, että huussissakin voisi olla sähkövalo, kuten asunnossa sisällä tai koulun luokkahuoneissa. Huussiin piti mennä taskulampun kanssa. Huussipaperina oli nippu sanomalehden sivuja. Piristävä kylmyys kuului tietysti asiaan.
Noihin kakruvuosiin kuului myös radion kuuntelu, sen hienolla vihreällä valosilmällä varustetun ihmelaatikon, josta kuului melkein koko maailma. Markus-setää sieltä kuunneltiin ja mitä lie lastenradiota. Mutta jännityskuunnelmat olivat suosikkejani.
Radiossa luettiin Baskervillen koiraa. Se kuunnelma oli lapsesta pelottavan jännittävä, erityisesti karmi sen paholaiskoiran hytisyttävä ulvonta. Niinpä myös pimeän ajan nopeista huussireissuista taskulampun kera tuli kuin pimeyden mustan koiran väistelyä. Huussikummia minulla ei tainnut olla.
***
Myöhemmin olen pähkäillyt, että koirapelkoon oli syynä myös kyläkauppiaan pihallaan irti pitämä "susikoira", joka muisti haukkua ja saatella minua pyörineni kuono kiinni polkimissa joka kerta vielä maantiellä. Pirskatti, että pelkäsin sitä koiraa, mutta kaupassa oli käytävä, ei sitä silloin vanhemmille paljon hanttiin pantu. Ei se koira varmaan vihainen ollut, mutta hyvin se osasi pelotella.
Toinen, mutta koulitumpi schäfer-yksilö oli yhdessä kyläpaikassa, isossa talossa. Kerrankin istahdin siellä tuolille ja huomasin, että koiruus löhösi juuri sen tuolin alla. Istuin siinä vähän aikaa kiltisti paikoillani, turhaan tietysti.
Isona en ole enää koiria pelännyt, vähän varonut kyllä. Koirista yleensä näkee sen, ovatko ne vihaisia. Joskus koiria lenkkireissuilla juoksee useitakin vastaan, tulee hyppimään tai leikkimään, vaikka hanskaa nappaamaan. Pitäähän koirien päästä joskus juoksentelemaan. Emme ole koskaan purreet toisiamme.
Raviukoilla näyttää olevan joskus tapana pitää kytkyssä aika ärtsyjä pihakoiria, mutta on niistä aina varoitettu. Yksikin tallin isäntä sanoi, että älä vain mene taputtelemaan sitä koiraa, se puree varmasti. Ymmärrän, että kiusan ja ilkivallan tekijät halutaan pitää sillä konstin loitolla.
Pimeys on kumminkin nyt väistymään päin. Eilen talvipäivän tasauksena aurinko näyttäytyi ja Kuopion korkeudella se nousee vähän, mutta selvästi metsänrajan ylle. Kerran olin Lapissa just joulun ja vuodenvaihteen aikoihin. Inariin ajellessa aurinko joskus mäen harjalla vilahti taustapeilissä, muuten siellä oli pimeyden keskellä vain neljän tunnin hämärän aika. Säpinäreissu se kuitenkin oli, liian kanssa. Luosthollakin met silloin lysthiä pidimme.
Lämpö vei täältäkin lumet, vaikka viime viikolla luulin vielä muuta. Poltellaan vielä pimeyden torjumiseksi näitä nykyajan härpäkkeitä, jouluvaloja. Ledit ovat muuten hyviä, mutta varsin valjuja valoja.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti