Syksyllä, kun kuntavaalitkin on käyty, sakset suihkivat ja juustohöylät vinkuvat Suomen ensi vuoden budjettia viimeistellessä. Näemme joka tuutista päivittäin vakavia poliittikkojen puhuvia päitä, muka eri puolueista, mutta samoja hallituksen mussutuksia ne silti toistelevat.
Jostainhan sitä velan ottamista kotimaisiin tarpeisiin pitää hillitä ja paljon, että valtiolla riittäisi luottokelpoisuutta osallistua vastuullisesti euron pelastustalkoisiin. Verot nousevat pilviin ja palvelut laskevat pohjille, mutta joku tasapaino se pitää säilyttää?
Pähkähullu hallitus
Vanha kansa puhui hullusta miehestä silloin, kun joku söi enemmän kuin tienasi. Hullun miehen piti syödä osin velkarahalla ja jokainen tiesi, että jossain vaiheessa hullun miehen piti kiristää vyötä tai kuolla nälissään. Hullu hallituksemme lisää yhä edelleen velan ottamista veronmaksajien piikkiin ja jakaa taas miljardeja eurooppalaisten ja samalla globaalisti toimivien pankkien pönkittämiseksi.
Impivaaralaista viisautta ei ole siunautunut johtaville poliitikoillemme, jotka ovat täysin suurkapitalismin lobbareiden eli euroherrojen ja heidän takapankkipirujensa lumoissa eläen melkein hypnoosissa. Tällaiseen pakkomielteiseen kuuluu sekin, että kaikki vastalauseet kiistetään tarmokkaasti, leimataan pötypuheiksi ja opposition populismiksi. Taudin kuvaan kuuluu myös armoton liittovaltiokiima.
Joku blogikirjoittajista totesikin äskettäin, että suomalaisia vastuupoliitikkoja voisi hyvällä syyllä väittää joko isänmaan pettureiksi tai mielisairaiksi. Molempiin on toki saatavissa hoitoa: Joko tiilenpäitä lukien tai ahkerasti päälääkärillä ja terapeutilla käymällä.
Vanhan kansan hölmöläissatujen reppanat sentään yrittivät tehdä yhteistä hyvää kantamalla valoa säkillä tupaan ja jatkamalla peittoa toisesta päästä. Reppanat eivät vain tienneet, mitä olisi pitänyt tehdä. Hallituksen hemmot ja hellut tietävät, mitä suunnilleen pitäisi tehdä oman kansan parhaaksi. He ovat kuitenkin tieten valinneet toisen tien eli Euroopan Liittovaltion, mihin mennään keinoja kaihtamatta.
Tänäänkin Espanjan takuutuspäätöksen jälkeen kuului monesta tuutista hallituksen myötäilijöiden vakuuttavia lausuntoja: "Suomi on ollut vain tiukka vaatiessaan Kreikalta ja Espanjalta vakuuksia. Tiukkuus on perusteltua, koska olemme hoitaneet asiamme hyvin..."
Intrigöörin mielestä Suomi ei todellakaan ole hoitanut asioitaan hyvin. Suuren 90-luvun laman aikaista velkataakkaa lyhennettiin vahvan kasvun vuosinakin miten kuten. Päättäjien usko kasvutalouden autuuteen oli horjumaton ja uskoteltua jakovaraa käytettin parempiin poliittisiin tarkoituksiin kuin velkojen lyhentämiseen.
Suomessa sitouduttiin silmät kiiluen siihen ja tuohon, mikä oli hirmuisen ihkua. Ihkuuksille oli yhteistä vain yksi asia: Kaikki tulisi maksamaan meille erittäin paljon, eikä hyödyttäisi pätkääkään meitä täällä asuvia suomalaisia. Eikä sellainen ollut edes tarkoitus.
Kun edellisen hallituksen puupäät vihdoin tajusivat, että kansainvälinen pankkikriisi horjuttaa Suomeakin, valtion tulokertymää heikennettiin kiireesti ja lisättiin velkaa. Suomen supistuva talous ei ole enää pitkään aikaan kattanut menoja, siispä Suomi on juuri sellainen hullu mies, joka aikoo vieläkin syödä enemmän kuin tienaa. Ja Suomi aikoo yhä vain tarjota toisillekin.
Setelisokeus
Hallituksessa ikävä kyllä hoksittiin pari vuotta sitten, että itse asiassa Suomi on hoitanut asiansa paremmin useimpiin muihin euroalueen maihin verrattuna, koska meillä ei ollut velkaa vielä nielurisoihin asti. Pystyimme jopa itse hengittämään. Hallituksen valtasi setelisokeus, miljardi euroa ei ollut enää paljonkaan, eikä kymmenen miljardia. Halpa nakki päästä kunnolla ytimiin!
Pystyimme helposti ottamaan markkinoilta vielä melko halpakorkoista valtion velkaa. Siispä vain riemurinnoin mukaan suhmuroimaan, jakamaan velkarahaa EU:n apupaketteihin ja kaikkiin himmeleihin, mitä kuunaan keksitäänkin.
Tällä hetkellä ei Suomen valtion velkojen ja riskien todellista määrää tiedä kukaan. Jos joku osaisi sanoa sen suunnilleen sinne päin, hän ei sitä kerro. Täsmällisiä lukuja ja tai edes reaalisia arvioita saa ainakin "päättäjiltä" kiskoa turhaan ulos pihtien kanssa. Vaalikarjan hämäys vain jatkuu. Jos mikään muu ei auta, päätöksiä julistetaan salaisiksi.
Mitä pahaa me olemme tehneet ansaitaksemme tällaisen hallituksen? Mikään ei näemmä paina sen riemun rinnalla, että muutamat pökeröt pääsevät pätemään euroryhmän kokouksissa ja nyökyttelyjä tienaamaan. Kreikan ja Espanjan Suomelle myöntämät vakuudet lienevät muiden eurooppalaisten mielestä lähinnä huvittavia.
Osittainen ja lopulta epävarma vakuus velalle, myös Espanjan tapauksessa, lienee ihan Urpilaisen ja Kataisen oma keksimä. Kenellekään muulle missään maailmassa sellainen pantti ei kelpaisi. Jos niin pahasti kävisi, että Espanjankin pankkisektori rojahtaisi tosissaan, ei se talletussuojarahastokaan riittäisi mihinkään. Se olisi nääs silloin sellainen kurssi kuin konkurssi, kutsuttaisiin sitä sitten miksi vain.
Toisten maiden pankkien pelastaminen ei todellakaan kuulu suomalaisille, sille ei löydy mitään pitäviä perusteita. Jos jonkin EU:n jäsenmaan kansalaisia kohtaisi inhimillinen katastrofi, silloin Suomen pitäisi auttaa, minkä pystyy. Kriisipankkien tukeminen kuuluu vain niiden kotivaltioille ja Euroopan Keskuspankille.
Mitä me suomalaiset tuemme, kun käytämme velkarahaa vieraiden maiden pankkien holvien täyttämiseen? Tuemme esimerkiksi korkojen manipulointia, rahanpesua, myös huumerahan valkaisua, massiivista veronkiertoa, pääomien häivyttämistä pankkiparatiiseihin, suuria voittoja ja mielettömiä optoita pankinjohtajille. Tuemme diktatoorista ylikansallista rahaeliittiä, joka pyörittelee politiikkoja miten tahtoo. Pienet maat kansalaisineen eivät ole noille vampyyreille muita kuin lypsylehmiä.
Kun Suomi aikoinaan liittyi täpärän kansanäänestyksen jälkeen EU:n jäseneksi, useimmat meistä taviksista luulivat, että yhteisö on lähinnä kauppa- ja tulliliitto. Niinpä Suomen jäsenyys palvelisi vientiteollisuuden työnantajien ja samalla työntekijöiden etuja. Kansanäänestyksen tulokseen vaikutti sekin, että olimme vasta päässeet Neukkulan varjosta ja halusimme oikeasti sitoutua länsimaihin.
Miten olisi käynyt, jos kansa olisi äänestänyt "väärin"? Olisiko järjestetty uusi aivopesukampanja nykyiseen Irlannin tyyliin ja äänestetty uudestaan? Vai olisiko silloinen hallituksemme vienyt Suomen sittenkin EU:n jäseneksi, sinne ylväisiin ytimiin, kaikista kansan vastalauseista välittämättä?
Uutta kansanäänestystä EU:n tai euroliiton jäsenyydestä odotellessa - ei suotta pitkästytä!
* * *
Lisäys ja loppukevennys eli Seppo Hildén kommentoi eilen Janne Suurosen blogissa:
Matti, älä helvetti mainosta, kohta ne äkkää lähettää Jutalle ja Jykälle nigerialaiskirjeen ja sitten tiedämmekin miten siinä käy...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti