20.1.2014

Vihreä Tsingis-kaani


Tsingis-kaanin sotaretket torjuivat tehokkaasti ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta jo satoja vuosia ennen kuin sellaisella käsitteellä osattiin pelotella ihmisiä, hankkia poliittista valtaa ja pistää rahoiksi. Itse en olisi tullut moista aatelleeksi, mutta sattui vastaan semmoinen sivusto, jossa annetaan ymmärtää Tsingiksen olleen melkeinpä kaikkien ilmastovihreiden esi-isukki.

Kaanin ratsastavat ja miekkailevat mongolit valloittivat aikoinaan viidenneksen Aasian ja Euroopan asutuista maista, myös lähinaapurissamme Venäjällä.

Kaanin sotajoukot teurastivat miekkoineen ja jousineen valloitusretkillä jopa kymmeniä miljoonia ihmisiä. Tämän seurauksena valtava määrä peltoja palautui myöhemmin metsälle ja karja väheni pois metaania tuhnuttamasta. Samalla ihan hullun paljon hiiltä sitoutui varsin pitkäksi aikaa pois ilmakehää pilaamasta.

Tarkemmin ajateltuna vähän kaanimaisia ajatuksia on kuulunut myös nykyvihreistä, varsinkin sieltä syvävihreältä eli myrkynvihreältä puolelta. Tuollaisen ajattelun mukaan ihmiskunnassa on ihan liikaa populaa, eikä syntyvyyden alentuminen oikeasti vielä kosketa kuin osaa ns. kehitysmaista. 

Myrkynvihreys on vissiin yksi ilmestyskirjassa kuvatuista lopunajan ratsastajista, joita voi olla olemassaan isokin joukkio. Tavisvihreäthän ovat kuin immeiset ainakin, ehkä he ovat vähän tosikoita itunistejä ja salatisteja, mutta varmaankin he ovat uskossaan onnellisia? Heh.

Kaanimaisen ajattelun mukaan kunnon sotiminen, kurkunleikkaus ja polttaminen olivat väestönkasvun hillitsemiseksi jo muinoin paikallaan. Tsingis-kaanin ja muiden mongolien hallitsema valtakunta paisui siitä huolimatta alamaisineen niin laajaksi, että lieneekö sieltä peräisin ilmastovihreyden lisäksi myös toinen nykyaikana vallitseva käsite, kaikkia aivan loputtomasti rikastuttava monikulttuurisuus? 

Euroopan näivetys

Tämän maailmanajan monikulttuurisuus on toki toisenlaista kuin kaanin valtakunnassa. Mongolien imperiumissa monikulttuurisuus eli kymmenien tai satojen erisorttisten kansojen verottaminen  oli oikeasti rikastuttavaa. Nykyaika osoittaa, että kyllä eliitti voi satumaisesti rikastua vallitsemalla vain yhtä rutikurjaa kansallisvaltioita ryöväten haltuunsa pääosan maansa kansantuotteesta ja luonnonvaroista.

Nykyajan monikulttuurisuuden kehittäjät pyrkivät siirtämään väestöä alikehittyneistä maista ylikehittyneeseen Eurooppaan, joka on jo valmiiksi tukahtumassa itse aiheuttamaansa pöhötautiin, jota seuraa väistämätön kantaväestön näivettyminen. Tulijoitahan muualta kyllä riittäisi, miljoonittain. Ihan turha lienee todeta, että miljoonittain on myös nykyisiä eurooppalaisia työttömyysjonoissa. Onpahan melkoinen Gordionin solmu, miekallako sekin lopulta hoidellaan? Mutta kuka on uusi Aleksanteri Suuri?

Kantaväestön nuorempi polvi karkaa pahiten näivettyvistä Euroopan maista kauas muuhun maailmaan, missä on vielä olemassa kehittymisen ja toimeliaisuuden edellytyksiä. Jos ja kun nuorisossa on kansakuntien tulevaisuus, on Euroopalla edessään pitkiä ja ikäviä taantumisen vuosikymmeniä. Jäljelle jäävät tässä vaiheessa köyhät, työttömät, luuserinuoret, sekä tietysti vanhukset. Ihmisten vanhenemistahan pidetään sekomielisessä Euroopassa ja Suomessa melkeinpä kansallisena onnettomuutena.

Tulevaisuuden ennustaminen on mahdotonta, mutta voihan olettaa, että Eurooppa on parin sukupolven päästä kovin toisenlainen. Mahdollisia kehityskulkuja on jos kuinka, mutta Euroopan yhdentyminen suureksi ja tiiviiksi liittovaltioksi taitaa olla vähimmin todennäköistä. Ehkäpä lapsemme näkevät uudelleen tiukasti kansakunniksi eriytyvän Euroopan. Toivottavasti siellä ei ole paljon synkkiä sotalordeja, kuten vielä Tsingis-kaanin jälkeisinäkin aikoina.

Sotaa ja kurjuutta, aina vain

Nykyajankin monikulttuurisuuden ja kansojen vaelluksen taustalla ovat lukuisat katkerat sodat, sama ajattoman vanha taistelu vallasta, samanlainen tappaminen, ryöstely ja polttaminen. Ja sama loputon kurjuus ja köyhyys. 

Mongolivalloittajien paikan maailmanhistorian tekemisessä on ottanut monikasvoinen globalistiarmeija, mikä ratsastaa suurilla ja korskuvilla ahneuden hevosilla huitoen hulluna  äärimmäisen voiton tavoitteluun teroitetuilla miekoilla. Uhreilta ei voi välttyä, eikä myöskään satumaisilta voitoilta.

Nykyajan haarniskoidut ritarit, poliitikot, keskiajan valtiaille kuuliaisten sotajoukkojen tavoin, eivät velttouttaan edes pystyisi vastustamaan globaalia vyöryä. Poliitikoilla on nimellisesti valta säätää lakeja ja laittaa rosvoparonit kuriin, heillä on jopa kansallinen sotaväki takanaan, mutta nuo petturit ovat luovuttaneet valtansa pois, nk. kasvottomille markkinavoimille, joilla on miljoona näkymätöntä, mutta ahnetta kättä.

Muinoin läntiset eurooppalaiset pelasti mongolien laajenevilta valloituksilta vain silloisen kaanin kuolema. Toinen valloittaja, hunnipäällikkö Attila sattui hänkin sopivasti kuolemaan kesken sotareissujen. Japanilaiset pelastuivat mongolien sotalaivaston maihinnousulta vain jumalallisen myrskyn, kamikazen ansiosta.

Sellaisia pelastuksia ei liene nyt odotettavissa, vaan eurooppalaiset poliitikot ryhtyvät auliisti yhdessä globalismin voimien kanssa alistamaan omia kansalaisiaan, joiden kanssa he vielä äsken vannoivat sen jonkin ihmeellisen utopian, sen demokratian nimeen.

Mutta kehitys voi kulkea toiseenkin suuntaan. Niin kauan on meilläkin toivoa kuin on toivotalkoita ja niin kauan on elämää kuin vielä ryysykasasta pöhinää kuuluu. Vai miten ne nykyhetken johtavat suomalaiset mantrat menevät?

Sotalordi ja apotti

Kun on puhe mongoleista, on puhuttava myös Kiinasta, joka on aina vain tärkeämpi vaikuttaja koko maailmalle. Näin on, ellei Punalipun dynastian Kiinakin lopulta pullistu ja halkea. Se olisi jo aika pelottavaa.

Mutta on niitä tiukkoja paikkoja ollut ennenkin, myös Kiinassa:

Muinoin kiinalaisessa kaupungissa mongolien armeija ryskytti portteja. Kaupunki paloi jo osittain ja sen asukkaat yrittivät paeta tai piiloutua. Myös suuren buddhalaisen luostarin munkit ottivat jalat alleen. He eivät olleet mitään Shaolinin soturimunkkeja, mutta  juoksivat kuin tuuli. Vain vanha apotti jäi yksin odottamaan valloittajia luostarin suuressa salissa.

Pian luostarin salin ovet potkaistiin auki. Sisään astui itse sotalordi, mongoliarmeijan kenraali paljaine verisine miekkoineen ja hurjistuneine sotureineen. Kenraali marssi saliin, pysähtyi apotin eteen ja sanoi:

"Tässä näet miehen, joka ei räpäytä silmäänsäkään, kun hän leikkaa sinulta kurkun poikki!"

Apotti työnsi kädet hihojensa sisään ja vastasi:

"Tässä näet miehen, joka ei räpäytä silmäänsäkään, kun sinä sen teet!"

Kenraali katsoi hetkisen apottia silmiin. Hän laski miekkansa, kumarsi ja läksi pois komentaen miehet mukaansa. Kaupungin buddhalainen luostari jäi polttamatta, eikä sitä ryöstetty.

Onni vai onnettomuus?

Toinen kiinalainen juttu kertoo siitä, miten vaikeaa on päätellä, onko jokin sattumus onneksi vai turmioksi.

Pieni kiinalainen kylä sijaitsi karuilla seuduilla, kovien ja kivisten peltojen keskellä. Kylässä oli paljon vanhuksia ja pieniä lapsia. Pellot uhkasivat jäädä muokkaamatta ja viljat kylvämättä, sillä kylästä ei kerta kaikkiaan löytynyt siihen tarpeeksi voimia.

Nuori herra Hu kantoi vastuuta kylästään ja jos hän jotakin jumaliltaan toivoi, hän toivoi hevosta. Hevosen vetämällä auralla pellot saataisiin helposti kynnetyksi ja muokatuksi. Mutta hevoseen ei koko kylällä yhdessäkään ollut varaa.

Seuraavana aamuna herra Hu ei oikein uskonut silmiään. Aitaan oli tarttunut suitsistaan jostain karannut hevonen, eikä sen omistajasta ollut hajuakaan. 

"Nyt onni meitä kohtasi", Hu hihkui.

Piankin polle valjastettiin miten kuten jostain nurkista löytyneen puuauran eteen ja koko perheen ja pienen kylän valtasi iloinen tekemisen meininki. Kaikki halusivat opetella kyntämään hevosella.

Päivää myöhemmin herra Hu näki kauhukseen, että hevonen oli karannut.

"Nyt meille kävi paha onnettomuus", hän vaikersi ja masentui ihan tarkkaan.

Pari päivää myöhemmin herra Hu heräsi taas kukon lauluun, katsahti ovelta ulos ja häneltä loksahti alaleuka rinnuksille. Karannut hevonen hirnui kylän raitilla ja se oli tuonut mukanaan kokonaisen lauman hevosia.

Hän riemuitsi ääneen: "Taas meitä onni potkaisi. Nyt saamme kaikki  kylän pellot kynnetyksi ja se käy helposti."

Viikkoa myöhemmin herra Hu ratsasti illan tullen reipasta ravia takapellolta kotia kohti, missä vaimokulta ja lapsilauma häntä odottivat iltasen kera. Hevonen kompuroi ja satulaton Hu putosi sen selästä. Hu ei enää päässyt omille jaloilleen, sillä hän oli katkaissut toisen koipensa.

"Nyt minua vielä tämmöinenkin onnettomuus kohtasi", hän vaikersi  vaimolle  ja naapureille maatessaan mökkinsä lattialla olkipatjalla jalka lastoitettuna ja huolellisesti käärmeöljyllä siveltynä.

Seuraavana aamuna herra Hu heräsi tutun herätyskukon sijasta hevosten kavioiden jyskeeseen ja karkeisiin komentoääniin. Oli syttynyt sota mongoleja vastaan ja keisari oli määrännyt sotaväenoton joka kylästä. Hun jalka oli todistettavasti poikki, eikä hänen tarvinnut lähteä sotaan.

Herra Hu katkenneine jalkoineen oli onnesta mykkä.


幸福


Ei kommentteja: