Ennen wanhaan Impivaara-Suomessa oli aika paljon psyykkisesti sairaiksi määriteltyjen ihmisten hoitopaikkoja, mitkä kansan suussa kulkivat hullujenhuoneiden nimellä. Virallisesti tällaiset isotkin laitokset olivat esimerkiksi A ja B-mielisairaaloita tai jotain muuta sellaista.
Nuo perinteikkäät hoitopaikat lopetettiin jo kauan sitten ja melkein kaikki potilaat vapautettiin tai kotoutettiin kotikuntiensa avohoidon hulmuaviin helmoihin.
Yleensä potilas Löhönen reipastui vain silloin, kun ruokakelloa soitettiin. Hullujenhuoneilla oli joskus muinoin, vielä 1980-luvulla, hyvin valmistettu ja runsas ruoka. Ehkä ruokailu katsottiin myös osaksi hoitoa, nykyisten sairastupien velli- ja pupunruoista ei ollut tietoakaan.
Eräänä päivänä Löhönen reipastui jostain syystä siinä määrin, että hän koputti laitoksen ylilääkärin ovelle.
- No, mitäs Löhöselle kuuluu, lomalleko taas kaipailet? lääkäri kyseli.
- Joo, lomalle pitäisi päästä, sinne kotimökille, ainakin kahdeksi viikoksi, Löhönen sanoi.
Ylilääkäri pudisteli päätään ja oli plaraavinaan pöydällään olevia paperipinkkoja. Kokemus oli osoittanut, ettei Löhönen muistanut ilmoittautua laitoksessa lomansa loputtua. Joskus hänet oli löydetty vasta viikkojen perästä ja huonossa kunnossa. Sukulaiset ja tutut raahasivat miehen lopulta takaisin laitokseen.
- Eiköhän me vielä katsella tätä uusinta hoitojaksoa muutamia kuukausia ja koetetaan keksiä sinulle jotain uutta lääkitystä, lääkäri ehdotteli. - Kyllä sinun pitäisi aika paljon piristyä, että sitä lomasta koituisi jotain hyötyäkin.
- Olen kyllä omasta mielestäni jo piristynyt, Löhönen vakuutteli. - Antaisitteko sitten loman, jos antaisin siitä näytön. Kirjoittaisin romaanin, vaikka semmoiset kolmesataa liuskaa tai sivua?
- No, mutta! lääkäri ilahtui. - Oikein hyvä ajatus. Luova omaehtoinen kirjoitusterapia onkin meillä aika harvinaista. Kyllä sitten saat loman, kun tuot minulle sellaisen käsikirjoituksen tähän pöydän kulmalle nähtäväksi, silloin pääset heti pääset lähtemään kahden viikon kotilomalle.
- Saisinko lainata konttorista kirjoituskonetta ja paljon paperia tarvitsisin kanssa? Löhönen kysyi.
- Totta kai saat lainata konetta ja kyllä meiltä paperia liikenee hyvään hoidolliseen tarkoitukseen. Kirjoitat sitten siellä taideterapian tiloissa, siellä pikkuhuoneessa, eikä yöllä saa kirjoittaa, etteivät toiset häiriinny.
- Selvän teki, Löhönen sanoi.
Siitä puolin terapiatiloista kuului tasainen naputus. Toki, toki, toki, toki... Aamusta iltaan. Kului viikko. Hyvä, että Löhönen malttoi syömään lähteä. Toki, toki, toki... Telan siirto. Toki, toki, toki, toki...
Talon hoitoväki oli ihmeissään. Reipas Löhönen oli kuin uusi mies, hän hymyilikin joskus. Käsikirjoitusta hän piti aina visusti mapissa kainalossaan. Uusi terapiamuoto näytti toimivan kerrassaan yli odotusten.
Kului toinenkin viikko. Sitten yhtenä aamuna Löhönen koputti taas ylilääkärin ovelle. Hänellä oli mukanaan paksu pahvikantinen kuminauhoilla sidottu mappi, siististi täynnä paperiliuskoja. Löhönen laski mappinsa lääkärin työpöydän kulmalle. Pahvikannessa luki isosti tussilla tekstattuna romaanin käsikirjoituksen nimi: "Yksinäinen ratsastaja."
Ylilääkäri piti lupauksensa. Hän kirjoitti Löhöselle kahden viikon loman ja mies läksi saman tien linjuripysäkille matkakasseineen. Ylilääkäri ehti muilta töiltään avaamaan mapin vasta myöhään iltapäivällä.
Yksinäisen ratsastajan ensimmäillä sivulla luki, virheettömästi koneella kirjoitettuna: "Kopoti, kopoti, kopoti, kopoti..."
Toisella sivulla teksti jatkui: "Kopoti, kopoti, kopoti..." Ja kolmannella...
Lopulta, sivulla 300, käsikirjoituksen teksti päättyi pisteeseen: "... kopoti, kopoti, kopoti."
LOPPU
Lisäyksiä:
Kaukaisina aikoina moiset päävärkin heikotuksen hoitopaikat tunnettiin "Pyhän hengen huoneina". Psykiatriasta ja sen historiasta, Wikipedia.)
Kirjoittaminen kannattaa aina laitoksessa, ainakin romanialaisessa vankilassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti