 |
| Raskas heitin ampuu. Kuvassa moderni malli heittimestä. (Suomen Sotilas). |
Paremmaksi nuo tykkijullit laittoivat kuin intrigöörin tulenjohtoryhmälle kävi loppukesästä 1972 Rovajärven leirillä.
Kevyen korohoromme tulenjohto- ja viestiryhmä oli matalissa poteroissa, vyötäröön asti, jos niitä poteroita kaikilla olikaan, nyppylällä jossain siellä pöpelikössä.
Muistaakseni meidän piti ampua noin johonkin 500 metrin päähän, samaan maaliin taempana olevan raskaan heitinryhmän kanssa.
Tähystimme maalia, kun jokin jysähti noin 50 metriä eteen ryhmästämme. Heti kohta meille selvisi, että jysky siihen tuli ja se oli raskaan karnaatti. Paukutteluun oli jo ehtinyt sillä leirillä tottua, joten mieleen ei ole edes jäänyt, että se paukku olisi ollut erityisen kova. Kai se kuitenkin oli kova tälli?
Osuma sattui erityisen onnekkaasti pieneen notkelmaan, pieneen monttuun, joten sirpalekuuro hujahti meidän ja kaikkien muidenkin siinä etulinjassa olleiden ylitse.
Meillä kevyillä "sipulinistuttajilla" ja raskaalla ryhmällä oli tulimuoto päällä eli maaliin piti tulla saman tien lisää roinaa ja paljon. Omat kahdesta putkesta ammutut kranaattimme taisivat mennä sinne, mihin niiden pitikin.
Näimme kuinka joku kapiaisista ryömi sivummalla jänkä pölisten radiolle ja karjui siihen, jotta "Tuli seis!" Se huuto olisi kai kuulunut perille ilman radiotakin?
Ammunta loppui sillä erää ja niissä asemissa siihen.
Tasovirhe tuliasemassa
Siinä sitä sitten äimisteltiin ja koska tuli oli tosiaan seis, paitsi tupakoissa, piti tietysti mennä katsomaan osumapaikkaa. Siihen se oli tullut raskaan heittimen kranaatti ihan tolkuttoman lähelle meitä. Kranaatin pyrstö ja repaleinen yläosa törröttivät räjähdyksen Rovajärven hiekkaan tekemässään kuopassa.
Kun kapiaisilla näytti olevan muuta tekemistä, eikä se kuoppa näyttänyt ketään kiinnostavan, meikäläinen korjasi kranaatin jämät hiljaa reppuunsa. Toin sen kranun pyrstön revenneine rautakuoren jäämineen siviiliin. Pitkään se oli minulla sotamuistona, hyllyssä kaikilla "kunniamerkeillä" koristettuna. Harmi kyllä, sekin muisto jossain muutossa hävisi. Epäilen kyllä siitä häviämisestä yhtä naisenpuolta.
Luullakseni ammuimme sillä leirillä, kuten tykistökin, vielä pääosin sodanaikaisia ammusvarastoja. Hyvin ne rojut näyttivät toimivan, vajaat 30 vuotta sodan jälkeen. Saattoihan tykistöltä jäädä suutareitakin, sitä oli vaikea havaita, ainakin silloin kun kranua tuli taivaalta monelta patteristolta, kymmeniltä putkilta yhtä aikaa.
Olimme oppineet mm. heittimistön ammusten sirpalevaikutuksia. Kevyen heittimen kranaatin teoreettinen tappava sirpalevaikutus oli jotain 150 metriä ja raskaalla tuplaten, eli tuhoisa sirpale voisi tupsahtaa 300 metrin päähän.
Meistä muutamasta ukosta ja toisista lähimaastossa olleista kuolema kävi siis kovin lähellä, osuma oli melkein päällä eli takuulla tappovaikutuksen alueella. Jos kranaatti olisi tullut vaikka johonkin kivikkoon, eikä hiekkaputuraan, osalle meistä olisi käynyt huonosti.
Kyllähän siitä sitten teltoilla keskusteltiin, mutta en muista, että kukaan meistä olisi tuosta hirveesti hepuleita ottanut. Kapiaisista en tiedä. Nuoret miehet eivät pienistä säiky, lähtö tästä elämästä on niin kaukainen ajatus.
Se oli toisenlaista aikaa. Kriisiryhmiä ei noin vähistä jutuista perusteltu, ei niitä oltu keksittykään. En muista, että kukaan niistä paksupäisistä kapiaisistakaan olisi meille siitä sattuneesta mitään puhunut. Pikemminkin tuosta onnekkaasta onnettomuudesta haluttiin vaieta.
Liki piti kenraalejakin
 |
| Kevyen krh:n tulenjohtoryhmää Rovajärvellä 1972. Näillä main satoi pian rautaa lähelle. |
Enpä ole tainnut kirjoittaa tuosta asiasta mihinkään, enkä inttikuvia julkaista, ennen kuin nyt tuon Kainuun Prikaatille sattuneen töppäyksen innoittamana. Yhtä hyvä tuuri oli sielläkin tai vielä parempi. Pitääköhän se 20 metriä kutinsa, hurja juttu! Hyvin se meni kuitenkin, ettei viikatemies käynyt!
Mutta varmasti löytyy vielä muutamia ukkoja, jotka tuon minun kertomani vanhan jytkypaukun muistavat, se oli noin 50 metrin päässä meistä, askelmitalla. Sanoisinko, että ihan kettumaisen lähellä sekin oli!
Monikäyttöinen sanomalehti
Sanomalehti muuten, se missä silloin olin silloin hommeleita harjoitellut, tuli minulle inttiin ja ihmeen usein se tuotiin postin mukana maastoonkin. Kyllä paperille painettu sanomalehti on ylivoimainen tuote verrattuna johonkin digitaaliseen lukulaitteeseen, kuten pulikkaan tai lätyskään. Yritäpä tabletilla vaikka sytyttää nuotiota tai pyyhkiä siihen puskassa peräpäätä!
Lisäyksenä pitää laittaa tähän paperisen sanomalehden ylistykseen sekin, että kovalla pakkasella hiihdettäessä, mehän hiihdettiin paljon, kapiaiset kehottivat laittamaan housujen etumukseen viimalta suojaksi sanomalehteä. Se neuvo oli hyvä, koska silloiset intin ulkoiluvaatteet eivät olleet ainakaan tuulenpitäviä.
Siihen maailmanaikaan ei mukana kulkevia digilukulaitteita olisi osannut edes kuvitella. Arp-systeemin raahattavat ja erittäin kalliit matkapuhelimet olivat jo tuloillaan.
Silloin kauan sitten ampumaleiri Rovajärvellä oli kyllä mielenkiintoinen, mutta aika raskas leiri. Taidettiin olla kolmisen viikkoa yhtä mittaa maastossa, mutta sehän oli kyllä "loppusota". Tulenjohto-ja viestiryhmässä alkoi piuhojen veto ja kelaaminen jo tympiä. Ainoa lohtu oli, että tykkijullien tj-porukka veti vielä paljon pitempiä piuhoja.
Viimeisinä leiripäivinä joku muutenkin tupelo kapiainen huuteli meille lisää vauhtia ja porukka oli rinteessä jo väsynyt. Minä jermuilin siihen, että "tuu itte vetämään". Sitten vedimme ryhmäni kanssa piuhaa, noin reippaasti harjoitusmielessä, yöllä. No, ei sitä yöharjoitusta tarvinnut tehdä loppuun asti, enkä sentään päätynyt putkaan.
Mahtavin kokemus oli, kun mekin krh-tj-ryhmän heput pääsimme tykistön tulenjohtopaikalle katsomaan kuinka 12 patteristoa ampui yhtä aikaa samaan maaliin. Ääni oli oikein kauhia ja näytti todella, että kokonainen metsä nousee ilmaan.
Luulisi, ettei semmoisen massiivisen tykistöiskun alta voi kukaan selvitä hengissä. Mutta sotajermujen mukaan, joukossa oli isävainaakin, kyllä sieltä tulen alle jääneistä aina joku vanja tai tsuhna päätään nosti, mutta taatusti hyvin sekaista ja kuuroa päätä.
Isäukko kertoili joskus sodasta, ei vaiennut siitä ihan tyystin. Hän oli joutunut sotimaan nuorimpien joukossa ja oli takapakkia ottamassa korppina, komppanianpäällikön taistelulähettinä. Kuulema jossain perääntymisvaiheessa Murokallion keskityksen jälkeen molemmat olivat lopulta toisiaan katselleet. Komppaniasta ei silloin heti näyttänyt olevan muita jäljellä, loput olivat enimmäkseen vainajia tai käpykaartissa.
Ymmärrän kyllä sen käpykaartilaisuuden, sillä siinä sotatouhussa ihmisen humeetti voi hyvinkin mennä hyvin sekaisin. Tai oikeastaan ei se mene, vaan selkäytimestä käy ihan järkevä käsky pelastaa itsensä, jos kykenee.
En tiedä montako vanjan putkea esim. sinne Murokallionkin maastoon keskitti, väittävät, että yksi kranaatti piti tulla jokaiselle neliömetrille. Se ei sitten tietenkään täysin toiminut, mutta monta ukkoa sinne kohdealueelle jäi.
***
Kranaatti on siis ainakin kahdesti ollut vähällä ehkäistä meikäläisen olemassaolon ja sitten katkaista elon taipaleen, ensin isän myötä. Tai mistä minä tiedän, jos niin on käynyt aiemminkin? Ukki oli nääs mukana Suomen sisällisodassa ja isoukki rymisteli Suomen kaartissa Turkin sodassa.
Minulla ei ole kummankaan isovanhempani sotatoimista juuri mitään tietoa, mutta kun tämä on oma muistelukirjoitus, laitan sentään kuvat molemmista. Ukki Aarne Teudor Kolehmainen on sotaisassa ryhmäkuvassa, eturivissä toinen vasemmalta, pieni mies ja pitkä kivääri. Muutkin kuvassa ovat Kurkijoen maamieskoulun tai maatalousoppilaitoksen porukkaa.
Aarnesta löytyi toinenkin sotainen kuva, lehtileike alla, missä hän on kahden upseerin kanssa maastossa Kopralan rintamalla jollakin telefoonikämpällä. Intissä minäkin vetelin puhelinpiuhoja, kokoilin kenttäkeskuksia ja kanniskelin radioita, olin tulenjohto- ja viestialikessu, (nyk. kessu)
Isoukki Iivari Kolehmaisesta, Turkin sodan veteraanista on tallessa komia sen sodan jälkeen otettu potretti. Viikset ovat vahassa ja särmässä. Iivari lienee sotatöissä menestynyt, koska jämiä on.Äidin puolelta Meriläisten suvusta on miehiä ollut sotatöissä, enoista ainakin kaksi. Harvoissa tapaamisissa heidän kanssaan emme muistaakseni puhuneet sodasta.
Minun ikäpolvelleni on käynyt sotatöiden suhteen (Suomessa) aivan ihmeellinen munkki, olemme päässeet pelkällä harjoittelulla. Toivottavasti nuoremmille asevelvollisille käy yhtä hyvin!
***
Lisäys: Ruotsalaiset ja norjalaiset mukana Rovajärvellä 2017. Linkki juttuun ja videoon.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti