Suomi osaa sukeltaa

Ruåtsalainen sukellusvene.

Eroava pääministerimme  J. Katainen julistaa lauantaiaamun Ylen uutisten otsikossa, jotta "Suomi-laiva ei ole hukkumassa." Tosi on, sillä ei puupäinen suomalainen helposti huku, aan pulpahtaa aina takaisin pinnalle. 

Tässä kohti on pakko sanoa, että koska Suomenlahdella ja maailman isoilla merillä joskus myrskyää, suuri ruorimies olisi pitänyt sitoa Suomi-laivan ruoriin. Nääs, ettei hän kovan kelin tullen kaatuilisi ja lentelisi laipioihin, eikä hyppäisi suomalaiseen ministerityyliin Brysselin pelastuslautalle tai johonkin vain, euronatosurffailemaan.

( Kalastusjuttua tekemässä ollut ex-työtoveri kertoi joskus, että suomalaisella troolarilla ruorimies tuettiin tosissaan köysillä paikoilleen, kun siellä lahdella velloi oikein suurta lainetta. Aluksella ei sinänsä ollut hätää, mutta ruorissa oli paha pysyä, kun sitä niin heilutti.)

Mutta ei se mitään, kyllä Suomi-laivassa osataan välillä sukeltaakin. Talouden myrskyävän meren pinnan alla on tyventä, eikä uppopaatti ole tuuliajolla, vaan korkeintaan merivirtojen vietävänä. Näin on.

Kreikkaan on muuten jo aikoja sitten tilattu muun runsaan sotaroinan ohella myös kaksi saksalaista huippusukellusvenettä, joten olivat ne Suomenkin pikavippirahat siellä tosi tarpeeseen. Takuutuksista en tiedä.

***

Politiikan seuranta tässä blogissa on mennyt entistä enemmän satunnaiseksi, koska kirjoittaja ei politiikan uusia hienouksia ymmärrä ja joskus tämä on päässyt ihan höpinaatioksi. No, jatketaan vielä jälkimmäisellä linjalla:

Suomihan on perinteikäs sukellusvenemaa. Ennen sotia, kun oli vielä ne kuuluisat Käkisalmen markkinatkin, Suomen Turussa rakennettiin pieni laivastollinen sukellusveneitä hyssyntyssyn-yhteistyössä nykyistenkin euroaseveljiemme saksalaisten kanssa. Sodan ajan suomalaisista sukellusveneistä pienimpään ja vastikään kunnostettuun Vesikkoon pääsee tutustumaan Suomenlinnassa.

Ei se ollut suomalaisten syytä, että Kolmannen Valtakunnan suuri sukellusvenelaivasto teki kauheaa tuhoa Atlantilla ennen kuin se itse päätyi täydellisen tuhon partaalle, kuten pintalaivastokin. Ehkä suomalaiset auttoivat suunnittelu- ja telakkayhteistyöllä Saksan uuden sukellusvenelaivaston rakentamista aivan sen alkuvaiheessa?

Oli miten vain, mutta sotien jälkeen sukellusveneet kiellettiin Suomelta rauhansopimuksessa, olisivathan suomalaiset vedenalaiset olleet Suuren ja Mahtavan Itämeren laivaston uhkana. Siviilisukellusveneiden tekemistä ei sentään älytty kieltää. Rauma-Repola rakensikin 80-luvulla itäisille lajitovereille kaksi silloin maailman ehdottomasti parasta syvänmeren tutkimusalusta, vaikka Setä-Samuli hermostui niistä perusteellisesti, lähinnä sotilaallisista syistä. Soltuilla on merten pinnan alla ja pohjalla monenlaista ihmeellistä asiaa.

Suomalaisen työn huippulaadusta kertoo, että molemmat tutkimusveneet ovat vieläkin kovassa kunnossa, Pokka-Putinkin on päässyt sukeltamaan niillä samoilla Mir-aluksilla. Venäjän lippu vietiin taannoin merenpohjaan Pohjoisnavan alle toisella näistä aluksista. Se oli isovenäläistä uhoa suomalaisen tekniikan osaamisen tukemana.

Intrigööri kyllä haluaisi tuommoisen tuhansiin metreihin sukeltavan aluksen kyytiin, mutta eipä taitaisi lupia hellitä, eikä olisi rahaa maksuihin. Muutenhan itänaapurissa pääsisi tarpeeksi maksamalla vaikka ääntä nopeammalle Mig-ajelulle tai peräti avaruuslennolle.

Ihan ilman suomalaista sukellusvenekyytiä en sentään ole jäänyt, sillä kuinkas sattui, sain sukeltaa  Wärtsilän Turun telakan rakentamalla mainiolla sukellusveneellä, kauan sitten, 1988 Ranuan Simojärvellä. Pääsin oikean Yellow Submarinen, turistisukellusvene "Kultaisen Taimenen" kyytiin, kun olin perheen silloisen pikkumiehen kaverina koulun retkellä. Kyllä meitä vähän jännitti, mutta mukava kokemus se oli.

Simojärvi on puhdas, mutta useimpien suomalaisten sisävesien tapaan aika samea. Sukellusveneen ikkunoista ei oikeastaan näkynyt kuin vellovaa vettä ja vilaukselta vähän järven pohjaa. Kirkkaita vesiä olisi ollut ainakin Saimaalla Punkaharjun maisemissa, missä omasta pintapurtilostakin näki pohjan hyvin monen metrin syvyyteen. Ranualaiset vain olivat aktiivisia ja halusivat matkailuun vipinää. Sittemmin noita sukellusveneitä, niitäkin tehtiin kaksi, käytettiin eteläisillä merivesillä.

Ei se turistisukelluspaatti mikään turhake ollut, aika isokin se oli, 46-paikkainen ja sillä olisi päässyt sadan metrin syvyyteen. Sillä konstin sitä vain Ranualla painuttiin lasten ja toisten vanhempien kanssa umpisukkeluksiin ja noustiin takaisin pinnalle. (Nykyisin moinen lysti varmaan kiellettäisiin, kuten monet muutkin lystit, joita ei ole erikseen sallittu.)

Seurasimme sitten rannalta seuraavaa sukellusveneen kyytiin lähtenyttä lapsiryhmää, jossa ei ollut monta aikuista mukana. Lapset olivat niin kevyitä, ettei vene päässyt heti painumaan pinnan alle. Kannelle piti viedä rannalta lisää painoja, sitten vasta se keltainen kaunotar painui uppeluksiin.

Suomalaisista pienoissukellusveneistä kerrotaan enemmän tämän linkin takana. Kuvia Ranuan retkeltä olisi jossain ja sodan aikaisen sukellusveneveteraanin kirjoittama mielenkiintoinen kirjakin, mutta enpä muista missä nuo ovat jemmassa. Yhden muun kirjan välistä tipahti äskettäin pienen matkakaverini silloin 1988 kotona piirtämä kuva, mikä puhuu puolestaan.

***