Venäjällä eurooppalaisten luontoihmisten aktiivisella tuella tarhassa kasvatettuja susia on tiettävästi päästetty kymmenittäin luontoon ja osa niistä on vapautettu Suomen rajan lähellä. Susien elintila onkin Venäjän Karjalassa supistumassa lähes olemattomiin, koska siellä näitä kivoja karvalallukoita sihtaillaan kiväärin piipun takaa valtion maksamien tapporahojen toivossa.
Venäläiset eivät yllä ylitsevuotavassa suvaitsevuudessa hyvälle EU-tasolle, eivätkä edes suomisarjaan, edes susien suojelussa. Venäläiset väittävät vakavissaan, että siellä on susikanta riistäytynyt paikoin sietämättömälle tasolle. Metsästäjille siellä maksetaan susista tapporahaa.
Rajamuodollisuudet eivät koske näitä nelijalkaisia ystäviä ja rajavalvontaahan ollaan muutenkin supistamassa näillä EU:n ja Schengenin ulkorajoilla aivan minimiin. Niinpä suurin osa venäläisistä luomususista ja noista uusista tarhasusista pääsee turvaan Suomen puolelle.
***
Suomessa tulokassudet tekevät tietysti selvää mm. Kainuun harvinaisista metsäpeuroista ja osasta porojakin. Lammaskin hukalle hyvin maistuu, kuten tarhurit tietävät, eivätkä pienet aidat petoja pidättele. Poronhoitoalueelle myönnettiin äskettäin 15 uutta sudenkaatolupaa, joten sinne ei tarhasusien kannattaisi eksyä. Kaatolupien perusteena olivat susien poroille aiheuttamat arviolta 170 000 euron vahingot vuoden alkupuoliskolla.
Luontoliiton susiryhmä onkin tästä syvästi huolestunut. Ellei poronhoitoalueella suvaita susia, pitäisi liittolaisten mielestä myös petokorvausten maksaminen lopettaa tai minimoida. Luontoliittolaisten kannanottojen mukaan on väärin, että kolmannes Suomen pinta-alasta on aluetta, mihin susilla ei ole mitään asiaa. Tuon jos yrittäisi tiivistää, ellei ole suvaitsevaisuutta, ei tipu myöskään rahaa. Suvaitse susia tai kärsi! Suomessa pitää yleensäkin suvaita "oikein".
Intrigööri oli kerran saada tittelin "hiihtää susien kanssa". Onneksi hukka pötki tehtyä latua pitkin pakoon, eikä oma kantti kestänyt seurata sitä kovin syvälle metsään ilman astaloa. Tuli nääs arkaan mieleen, että metsässä hukkia olisi voinut olla useitakin. Vaan on se susi luonnossa läheltä nähtynä sen verran jäyhän näköinen otus, ettei tee mieli ottaa selvää, olisiko se ärjympi kuin vihainen iso koira.
Risteymiä eli koirasusia pidetään vaarallisina, koska ne eivät pelkää ihmistä. Puolikesy tarhasusi on jo valmiiksi kuin koirasusi ja samalla selkeä vaaratekijä myös syrjäseutujen ihmisille, lapsille ja aikuisille. Sudet eivät kymmeniin vuosiin olleet Suomessa oikeana uhkana ihmisille, mutta eipä niitä ennen ollutkaan paljoa.
Ei ollut ennen paljon hirviäkään, eikä karhuja. Hirvi oli joskus 60-luvulla maalla melko harvinainen näky. Karhuja oli harvakseltaan jossain pohjoisessa tai itärajan lähellä. Mutta jo kahdeksankymmenluvulla hirvi tallusti meikäläistä vastaan Tikkurilan nurkilla vai liekö se ollut Helsingin pitäjän puolella. Kehitys kehittyy. Nallea en ole vielä luonnossa sattunut näkemään, mutta vielähän tässä ehtii.
Luultavasti nallet ovat monesti ponganneet metsissä meikäläisen. Pelastushekon ukkoloilta kuultuna, kyllä niitä karhuja Itä-Suomessa on, mummo saattaa olla marjassa mäen tällä puolen ja nalle kuhkii samassa puuhassa vastapuolella rinnettä.
***
 |
| Kesy lehtopöllö ja puolivilli marsu. |
Se paukku kaduttaa minua vieläkin. Pöllö kaiketi vain puolusti poikasiaan, jotka saattoivat jäädä heitteille? Olin kai alle kymmenen ja naapurin poeka oli vielä pienempi. Harkintakyky oli silloin hakusessa. Niin oli silloinkin, kun räksän pesiä porukalla rikottiin, muitten lintujen annettiin yleensä olla rauhassa.
Mikä lie ollut pikainen karman laki, sillä vuosien kuluttua vähän isompana poekana pelastin toisten tuhmien poikien kivittämästä pesästä ainoan henkiin jääneen lehtopöllön poikasen. Pölleröistä sitten syötettiin kotona ja se jäi henkiin.
Tuli se siipiveikko ihan kesyksikin. Muistan vieläkin, kuinka se joskus lehahti yllättäen aivan äänettömästi olkapäälle istumaan, eikä puristanut koskaan kovasti vahvoilla kynsillään. Isäukon kaljunkin päälle se joskus tuli jököttämään. Meidän marsujamme se pöllerö ei kuitenkaan suvainnut, vaan luokitteli ne saaliselikoiksi ja nakutti niille vihaisesti. Ehdin kuitenkin aina väliin.
Kun muutimme kylältä pois, pöllöparka jäi orpona oksalle kahjottamaan. Miten sille lie käynyt, se kun oli oikeasti kesy? Ei se ehkä tykännyt muista kuin meistä, omasta perheestään? Toivottavasti se meni niin! Ruokansa se pöllykkä kyllä osasi jo isompana metsästää luonnosta.
***
Tyydynkin nyt isona poekana metsissä vain marja- ja sienisaaliisiin. Impivaaran mailta kotoisin olevana ymmärrän silti oikeita metsästäjiä ja heitä, joiden mielestä liian suuria petokantoja pitää rajoittaa.
Metsämiehistä ei ole mukavaa sekään, että paikoin Suomen itäisillä salomailla ei voi enää jättää koiraa yöksi ulos. Kysymys ei ole pelkästä pelosta, vaan varmuudesta. Ulos jätetystä koirasta ei ehkä olisi aamulla kuin tähteellä kuin karvatupsuja ja hihnanpätkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti