Suomalaisia sankareita: Jomo Kenyatta

Jomo Kenyatta,
Palava keihäs.

Niin se vain Ylen uusin suuri Mannerheim-projekti, (The Marshal of Finland, 2012), avasi intrigöörin rämettyneen mielen kiinnostumaan afrikkalaisista juuristaan. 

Sieltä kaukaa me kaikki olemme tiettävästi lähtöisin, joskin on kulunut jo tovi siitä, kun muinaiset esi-vanhempamme olivat varhaisia mannertenvälisiä muuttajia.

Juutuin vähäksi aikaa koneelle hakemaan tietoja kenialaisesta itsenäisyyssankarista Jomo Kenyattasta ja Kenian itsenäistymiseen liittyvästä maumau-liikkeestä. 


Lisäksi katselin vähän historiaa Jomon kamusta, naapurimaan Etiopian (Abessinian) myyttisestä viimeisestä keisarista Haile Selassiesta (Lij Tafari Makonnen) . Hän oli itse kristitty Etiopian ortodoksisen kirkon jäsen, mutta rastafarit pitävät vieläkin häntä monistakin syistä omana jumalhahmonaan.

Intrigööri muistaa, kuinka sitä pikkupoikana naureskeli hassulle nimelle eli maumau-sisseille. Myöhemmin selvisi, että kysymyksessä oli  afrikkalaisen kansan laaja, raaka ja katkera itsenäisyystaistelu brittien siirtomaaherruutta vastaan, eikä mikään hassu juttu. Me emme olleet siihen aikaan niin läpikotaisin tiedostavia maailmankansalaisia, kuten kaikki ovat nykyisin. Tietoakin tuli vain murenia nykyaikaan nähden.

***
Nuorena arvoksi jäänyt ja kansanparantaja isoisäänsä autellut kikuju-heimoon kuulunut Jomo Kenyatta (Kamau wa Ngengi) oli aikansa afrikkalainen suurmies ja itsenäisen Kenian ensimmäinen pääministeri ja presidentti. 

Kenian naapurimaa Etiopia selvisi siirtomaasorrosta itsenäisenä ainoana afrikkalaisena valtiona muuten, mutta Mussolinin modernin armeijan hyökkäykselle oli annettava vähäksi aikaa periksi. Keisarin armeijalla kun oli aluksi aseinaan lähinnä keihäitä ja jousia.

Keisari Haile Selassien sukujuurten väitetään juontuvan kuningas Salomon ja Saaban kuningattaren muinaiseen liittoon saakka. Etiopia on suurten mysteerien maa, väitetyn liiton arkin säilyttäjä, yms. Ulkopolitiikan taituri, mutta ilmeinen sisäpolitiikan tunari Haile Selassie olisi liian vaikeasti lähestyttävä hahmo tälleen iltapuhteena, nopeasti ja ilman budjettia.

Koska intrigöörillä ei ole hyviä suhteita yleisradiossa rahaa jakavien taiteellisten pomojen kanssa, eikä juuri muuallekaan, lienee vain parasta rakennella jotain fiktiota tästä hieman helpommin ymmärrettävästä kenialaisesta sankarista, Jomo Kenyattasta.

Sitä intrigööri ei kyllä ymmärrä, miksi hyviä kenialaisia näyttelijöitä ja käsikirjoittajia, kuten Mannerheimia esittänyttä Telley Savalas Otienoa ei nyt hyödynnetty heidän omassa kulttuurissaan. Olisimme saaneet nauttia aidoista afrikkalaisista tarinoista ja tulkinnoista sen sijasta, että kenialaisille taiteilijoille lätkäistiin käteen jokin heidän kannaltaan pakosti hullu skeema aristokraattisesta suomalaisesta soturista. 

No joo. Tiedetään se kyllä, miksi niin tehtiin?

***
Kaikki kenialaiset eivät kovanahkaisesta Jomo Kenyattasta pitäneet, kuten eivät kaikki suomalaisetkaan  tykänneet Mannerheimista. Sota oli julmaa ja ratsuväki raakaa. Kuitenkin molemmat aikansa suuret miehet liittyvät mitä kiinteimmin omien maidensa ja kansojensa historiaan.

Molemmat olivat sekä sodan että rauhan miehiä. Kumpikin oli myös armoitettu naisten mies. Ja molemmat olivat viisaita miehiä, mutta eipä siitä enempää, koska en aio isommin kerrata historiaa.

Sen verran vain, että kun komea ja aika nuori Mannerheim tuli ensimmäisen kerran käymään Helsinkiin upeassa chevalier -kaartin univormussaan, naiset matkan varrella kuulema pyörtyilivät. Mannerheim oli naimisissa kerran, lapsiakin tuli. Mutta rakkaustarinoita Mannerheimilla oli vireillä vanhuuteensa, viimeisiin elon vuosiinsa saakka.  Ja ne daamit olivat upeita!

***

Edna ja Jomo.

Niin kävi myös Jomolle. Naiset lakosivat, menipä ronskin komea ja leveästi hymyilevä kenialainen mihin vain. Hänellä oli monta virallista vaimoa ja lasta. Kun kysymys tällaisessa nk. viitekehyksessä pitäisi olla myös rakkaustarinasta, kiinnostavaa on, että Jomo kerkesi Englannissa sotaa paossa ja opiskelemassa ollessaan naimisiin salskean kirjastonhoitaja Edna Clarken kanssa. Liitosta syntyi lapsi. 

Sitten Afrikka taas kutsui poikaansa.

Mutta salaperäinen vaalea kaunotar Edna ja tuleva suurmies tumma Jomo kuhertelemassa sodan ajan hämyisessä ja suurten tunteiden Lontoossa. Siinä sitä olisi ainesta jos mihin, kunnon fiktioonkin. 

Koska fiktio ei ole ajasta tai paikasta riippuvaista ja yhtymäkohdat todellisuuteen voivat olla vain satunnaisia, miksei Jomon ja vaalean kaunottaren rakkaustarina voisi tapahtua Suomessa? Ainakin yhtä hyvin kuin Mannerheimin seikkailut Afrikassa. Jomo voisi olla myös suomalaisten vävy, ihan silleen ylemäisesti, hurlumhei-kuvitteellisesti, mutta sittenkin tarkoituksellisesti.

Ei tässä aika-avaruudessa ole mitään pysyviä paikkoja, kaikki on liikkeessä ja muuttuu. Universumi ei tunne kelloja ja kalentereita. Kaikki ajat ja paikat ovat aina enempi tai vähempi pelkkiä ihmisten keksintöjä. Niin se on taiteellinen luovuus ja vapauskin, jos niitä missä sattuu olemaan.

Siis Impivaaran Emma ja Kenian Jomo, menneiden vuosikymmenten suomalainen rakkaustarina. Mutta seuraavassa siitä tulee vain lyhyt traileri, kässärin ensimmäinen luonnos. Tulevan tarinan ja elokuvan rahoitus eli duigi daideellisen työn jatkuvuus pitää turvata ennen kuin paljastan synopsiksen, saati sitten koko tarinaa. 

* * * * *

Jomon kaato

Kaste jo laskeusi ja ilta hämärsi, kun Jomo johti pienen ryhmän luhtaniityn laitaan. Loppukesän aurinko kimalsi vielä puitten takaa, likeisen metsälammen pinnasta nousi ohutta usvaa. Ruoho tuntui viileältä ja kostealta Jomon paljaiden jalkojen alla.

Jomo eteni maastossa nopeasti ja äänettömästi. Hän oli tottunut metsästämään savannilla tuntikausia saaliseläimiä seuraten ja vaikka maasto kaukaisessa Pohjolan maassa oli kovin toisenlainen, se ei Jomon menoa haitannut. Hän pysähtyi odottamaan muita ja kuulosteli yölintujen hiljaista kujerrusta.

Impivaaran vanha isäntä Jalmari ja vanhin poika Arttu tulivat perästä hekin yhtä hiljaa. Kolmikko oli tulossa takaniityn tiheimmästä kuusikosta. Päivän urakka oli päätetty ja pannu oli pantu jäähtymään. Jalmari ja Arttu olivat laittaneet muutamat maistisputelit reppuihinsa käärittyään ne ensin vanhoihin vaatteisiin, etteivät ne kolisisi. Jomo itse ei viinaksista välittänyt, vaikka olikin hommassa mukana. Hänellä oli muuta mielessään.

Pitäjän ankara nimismies saattoi konstuineen kyylätä seudun viimeisiä pontikan tiputtajia vaikka yötä myöten. Ja jopa yökausia perätysten. Siksi takaniitylle ei edes tehty erottuvaa polkua, vaan kuljettiin aina vähän uusia reittejä. Tulta pannun alla pidettiin kaasupullon liekillä, jottei savun haju paljastaisi tehtailua. 

Jomo tiesi kaikki konstit, miten brittien tarmokasta virkavaltaa Keniassa hämättiin, vaikka kotipuolessa ei kirkasta keitetty. Muuta pientä jäynää oli kotikylän kikujuilla aina tekeillä. Sama juttu se oli joka paikassa, köyhä kansa vastaan virkavalta.

***
Jomo haistoi jotain oudon tuttua, hän haistoi villieläimen ja kuuli hiljaista kahinaa. Usvalämpäre haihtui ja Jomo katsoi silmiin isoa sarvekasta eläintä vain muutaman askeleen päästä. Hän oli säikäyttänyt hirven ylös makuukselta. Etempänä näkyi jo toisia sarvipäitä nostelemassa turpaansa.
  
Vain pieni hetki, sitten hirvet loikkisivat pitkillä jaloillaan tavoittamattomiin. Eikä ollut edes keihästä missään... Pyssyä ei Impivaaran mailla voinut ajatellakaan. Salametsästyksestä saisi liian kovat rapsut, niin oli Jalmari varoitellut.

Jomo äkkäsi vierestään luhtaniityn laidasta pinon heinäseipäitä. Ne olivat niitä tsuhnakansan kummallisia paksuja heinänkuivatuskeppejä. Jomo nappasi seipään käteensä, tunnusteli sen tasapainoa ja veti kätensä taakse. Hirvi puhalsi molemmista sieraimistaan ja tuijotti, pohti kai siinä luisessa päässään, karkaisiko heti vai hyökkäisikö massallaan päin röyhkeää häiritsijää...

Lihaksikas musta käsi heilahti kuin jousen jänne ja paksu seiväs sinkosi jonkin metrin matkan ja upposi keskelle hirviuroon rintaa. Terävä ja painava seiväs painui melkein puoli metriä syvälle. Hirvi huokaisi, putosi köntsylleen, kaatui kyljelleen, potkaisi jonkin kerran ja jäi siihen. Tusinan verran hirviä laumasta karkasi metsään jo kaukana. 

Mutta isoin hirviuros jäi Jomon saaliiksi. Afrikan vanttera metsästäjä hengitti syvään ja mietti, miten se oli käynyt ihan tuosta vain luonnostaan, tuo elikon kaato. Ei ollut eroa sillä, oliko kotona Afrikassa ruokaa metsästämässä vai asiakseen naisen perässä kuhkaamassa huitsin kaukana Pohjoisessa maassa.

"Jumaliste Jomppe, minkä teit", Jalmari puuskahti. "Tuommoista temppua ei ole kukaan ennen tehnyt, ei sitä Kalevan kansa tunne."

"En uskoisi, ellen olisi itse nähnyt", Arttukin virkkoi. "Että hirvi nurin nuin nupikseen ja heinäseipäällä!"

Jalmari löi luisen kätensä Jomon olkapäälle ja ravisti.

"Vaikka et poika elämässäsi saisi paljon muuta aikaan, eikä sinun Keniasi pääsisi vielä itsenäiseksi, nyt teit kyllä maineteon", Jalmari kehui. "Harmi, ettei tätä voida kertoa kylillä. Ei ainakaan pitkiin aikoihin."

"Laittakaahan äijät tuo sarvipää lihoiksi, eikö niin", Jomo huokasi ja katsoi kortilla brittisoltulta voittamaansa rannekelloa. "Minun pitäisi jo mennä."

"Me sinä sankari vain suorinta tietä Impivaaran pihaan, siellä se Emma jo aitassa hermona odottaa", Jalmari lupasi . "Me kyllä äkkiä yksi hirvi nyljetään ja paloitellaan. Ei se meinaan ole ensimmäinen kerta kun niin tehdään näillä main."

"Etkö edes kaatoryyppyä ota?" Arttu hätäili.

" No, jo vain otan", Jomo sanoi ja nauroi leveästi. "Vaan en paljoa, koska toinenkin kaato olisi vielä tänä yönä tehtävä, mutta toisenlaisella keihäällä."

"Jomooo! Ala jo joutua sieltä, ruokas jäähtyy! huhuili kirkas ääni kaukaa vaaran laelta. "Jomooo!"

Jomo Kenyatta, savannien heimojen itsenäisyyden toivo, juoksi Impivaaran rinnettä ylös gasellin lailla. Kaatoryyppy unohtui. Liinatukka Emma (Edna) oli hänen elämänsä suuri lempi. Ainakin siinä ja sillä hetkellä...

***

Hyvät naapurit keisari Haile Selassie ja

presidentti Jomo Kenyatta.

*