Kreikkalaiset tavalliset ihmiset eivät ole vastuussa järjestelmän väärinkäyttämisestä ja kriisin aiheuttamisesta. Ahdingossa ovat myös maahanmuuttajat ja turvapaikkaa Euroopasta Kreikan kautta etsivät pakolaiset. Näiden ihmisten tilannetta Soros haluaa helpottaa.
Suursijoittaja Soros muistelee kirjoituksessaan toista maailmansotaa ja Raoul Wallenbergia, sekä isäänsä, joka silloin auttoi pelastamaan perheensä ja ystävänsä. Samalla Soros kertoo oppineensa kohtaamaan karun todellisuuden, eikä vain olemaan sen edessä passiivinen.
Perustettavat yhteisvastuullisuuden talot kreikkalaisissa kyläkeskuksissa vahvistavat Soroksen mielestä soppakeittiöiden ja kansalaisyhteiskunnan ponnisteluja laajojen ongelmien keskellä. Soros korostaa, että solidaarisuustalot auttavat lyhyellä aikavälillä kaikkein haavoittuvimpia ihmisiä. Ruohonjuuritason avun antamisesta pitäisi kuitenkin tulla lopulta pysyvä eurooppalainen hanke, millä olisi sijansa myös Euroopan talousarviossa.
Soroksen monista hankkeista ollaan ja voi olla montaa mieltä. Solidaarisuustalojen perustaminenkin on vain murusia rikkaiden pöydiltä. Monille sellainen amerikkalaismallinen auttaminen ei käy, koska kaiken pitäisi aina tulla jostain yhteisestä suuresta tuutista. Niinhän se pääosin tuleekin tai menee, toistaiseksi, mutta apuröörien hanoista lorisee vain paikallisten eliittien ja kansainvälisten öykkäripankkiirien plakkariin. Kansa nuolee tippoja ja kerää murusia.
Kreikassakin on nähty jo vuosien ajan, miten Kreikan nimissä myönnetyillä euroalueen yhteisillä ja aina hirmuisen suurilla tukipaketeilla on käytännössä vain hoideltu finanssimaailman ylätason ongelmia. Nämä nk. pelastuspaketit eivät ole isosti lievittäneet tavallisten ihmisten hätää, eivät Kreikassa, eikä muissa kriisimaissa. Pankkiirit ovat kyllä aina kuitanneet myös omat bonuksensa eli käsittämättömän ahneet juudasrahansa.
Intrigööri nostaa periaatteessa Sorokselle pipoa, sillä hän edes tekee jotain, eikä vain puhu hevonkukkua jostain velkaunionin yhteisvastuullisesta kasvattamisesta. Euroalueen mahtavilta käskynhaltijoilta on turha kysyä omaa mielipidettä, se pitää aina vain arvata ja lukea mahtipontisten julkisten ulostulojen rivien väleistä.
Pahimmat unionin ja euroryhmän satraapit ja bobrikovit alkavat pikku hiljaa muuttua veronmaksajien verta imevistä vampyyreistä zombeiksi, kuten tämän postauksen piirroskuvassa. Ennen tuokin reipas henkilö oli kuuluisa valoisasta hymystään, mikä ei lainkaan kuvastanut henkilön sisäistä tyhjyyttä ja synkkyyttä.
Mutta eikö sellainen olekin tyypillistä vampyyreille? Vampy on hurmaava viettelijä, mutta milloin tahansa se voi käydä kiinni kurkkuusi. Zombien ei tarvitse edes teeskennellä, se hyökkää aina tappaakseen. Ihmisusikaan ei turhaan irvistele.
Muistatteko muuten ikivanhan elokuvan Vampyyrintappajat? Se jäi aikoinaan pysyvästi intrigöörin mieleen, kuten moni muukin sellainen elokuva tai kirja, missä onnistuneesti yhdistellään huumori ja jännitys.
Eilen tuli netistä katsotuksi paljon myöhempi tekele, missä vampyyrit olivat samalla zombeja. Onkohan se sitten oman lajistaan evoluutiota? Julma hymy ei olioilta kuitenkaan hyydy ja torahampaat ovat aina iskukunnossa!
* * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti