Omasta kodistaan eri paikkoihin huostaan otettuja lapsia on edelleen yli 10 000. Lastensuojeluilmoituksia tehdään aivan huimasti.
Vankiloissa, pakkohoidossa ja huostassa olevien joukko vaihtuu vuosittain, mutta heidän kokonaismääränsä on pikemmin kasvussa kuin laskussa.
Viime vuonna vankien keskiluku oli 3 236, lähes sama kuin vuotta aikaisemmin. Ulkomaalaisten osuus kaikista vangeista on liki kolminkertaistunut vuoden 2000 jälkeen ja viime vuonnakin se hiukan kasvoi. Ulkomaalaisia oli viime vuonna Suomen vankiloissa noin 15 prosenttia eli vajaat 500 henkilöä. Suuntaus on sama muissakin Pohjoismaissa, joskin muualla ulkomaalaisten vankien osuus on suurempi. Suomessa arvioidaan ulkomaalaisten vankien määrän kasvavan.
Tämän vuoden kesällä vankeja oli valvotussa koevapaudessa noin 170 ja heidän määräänsä yritetään kasvattaa, jotta paluu siviilielämään helpottuisi ja nopeutuisi. Suomen vankilat lienevät ainakin osittain liian täysiä, myös vankiloiden lakkautusten takia.
Suomen vankiluku on laskenut viime vuosikymmenen huippumääristä ja on Euroopan pienimpiä. Yhdysvalloissa ja Venäjällä on vankeja suhteessa jopa 10 kertaa enemmän. Muissa Pohjoismaissa vankien suhde väestöön on suunnilleen samanlainen kuin Suomessa.
Tilastoissa vankien keski-ikä oli viime vuonna oli 36 vuotta. Elinkautisvankeja oli viime vuoden lopussa 200, vähän enemmän kuin vuotta aiemmin. Naisia elinkautista kärsivistä oli kymmenen. Elinkautisten tuomioiden keskipituus oli 17 vuotta.
Nuoria alle 21-vuotiaita oli vankiloissa päivittäin noin 85. Naisvankeja oli päivittäin noin 220. Sakkovankien määrä oli pieni, keskimäärin 49. Tutkintavankeja oli päivittäin yli 600. Tässä linkki rikoseuraamuslaitoksen koosteeseen.
Pakkohoidossa yli 8000
Tämän blogipostauksen sytyke oli Karjalaisen juttu tahdonvastaisesta psykiatrisesta pakkohoidosta. Jutussa todetaan mm., että pakkohoitopotilaiden määrä on laskenut vuodesta 2008 yli tuhannella vajaasta 9 500:sta vajaaseen 8 400:aan vuonna 2011.
Jos vankien määrä Suomessa vaikuttaa kohtuulliselta, psykiatristen pakkohoitojen määrä tuntuu suurelta. Lehtijutussa todetaankin, että pakkokeinojen tarvetta lisää huono avohoitotilanne. Kun hoitoon ei aina pääse, tilanteet kärjistyvät niin, että hoidon tarpeessa oleva päätyy lääkärikäynnin sijasta raudoissa sairaalaan.
Intrigööri ei jaksanut metsästää tilastoja, jos niitä olisi helposti saatavissakaan. Onko pakkohoitojen määrä oikeasti suuri, sen tietävät ammattilaiset. Sen vain meikäkin tietää, että suuria psykiatrisia sairaaloita ryhdyttiin ajamaan alas 80-luvun alussa, eikä se ollut mikään pikku juttu. Hyvin suuri määrä potilaita siirrettiin kunnissa avohoitoon enemmän tai vähemmän onnistuneesti.
Psykiatriset sairaudet ja ongelmat eivät ole hävinneet mihinkään. Psyykenlääkkeitä syödään enemmän kuin koskaan. Mielialalääkkeiden turvin käydään töissä ja pärjäillään muuten yhteiskunnassa, kuka mitenkin. Psyykenlääkkeitä syötetään suuria määriä myös vanhuksille. Yllättävän usein noita aivotroppeja määräillään myös lapsille. Tuntuu aika rankalta, jos lapsikin alistetaan monien erilaisten lääkkeiden kokeiluihin, sillä sehän on yleensä tarpeen, jotta sopiva lääke (ehkä) löytyisi.
Käenpesän ylilentoa tai syöksykierrettä muistuttava tilanne syntyisi, jos pari päälääkäriä päättäisi yhteistuumin eristää jonkun yksilön yhteiskunnasta. Se onnistuisi lyhyellä tarkkailujaksolla sairaalassa syöttämällä uhrille kyllin tuhteja lääkkeitä. Joistain bentsoista tulee helposti riippuvaiseksi ja joillakin lääkkeillä saavutettaisiin halutun sekava olotila. Muutaman viikon kuluttua voitaisiin todeta, että selvä peli, ei tämä hömelö tästä enää tavikseksi tokene...
Mutta tämähän oli höpöä. Ei auta kuin luottaa siihen, että yksitoista kymmenestä lääkäristä on vastuullisia toimijoita. Ongelmia tosin saattaa syntyä, jos niistä kymmenestä lääkäristä vain kolme suuntautuu julkisen terveydenhoidon palvelukseen ja loput häippäävät moisten hankalien tapausten hoitotutkasta helpommille tienesteille.
No, oikeasti psykiatrinen hoito on vaativaa ja tietenkin vastuullista. Lääkkeitä määrätään herkästi, koska muuta hoitoa ei joko ole olemassa tai sitä ei ole saatavissa. Mielenterveysliiton sivu ja kooste pakkohoidosta.
Yli 10 000 lasta huostassa
Viime vuoden, pian jo toissa vuoden, tilastojen mukaan huostassa olevien lasten määrän kasvu pysähtyi ja pysyi edellisen vuoden tasolla. Vuonna 2012 huostassa oli 10 675 lasta. Kiireellisesti huostaan otettujen ja sijoitettujen lasten määrä oli liki 4 000 ja kasvoi hiukan.
Kaikkiaan kodin ulkopuolelle oli vuoden aikana sijoitettuna 17 830 lasta ja nuorta. Puolet huostassa olevista lapsista oli sijoitettu sijaisperheisiin ja heistä noin joka kymmenes oli sukulais- tai läheisperheisiin.
Lastensuojeluilmoitukset viime vuonna koskivat kaikkiaan 64 391 lasta! Menisiköhän pahasti pieleen, jos päättelisi, että tuo on jo liiallista ilmoittelemista?
Jos sossukoneisto käy päälle esimerkiksi pikku koululaisen "levottomuuden" takia, onhan se aika ärhäkkää. Intrigöörin mielestä pikkuväen pitääkin olla vähän levotonta, liika rauhallisuus olisi huolestuttavaa.
Lastensuojelun avohuollon asiakkaina oli 2012 noin 87 200 lasta ja nuorta. Tämä on seitsemän prosenttia enemmän kuin vuonna 2011. Avohuollon asiakkaista 7 000 oli jälkihuollossa, mitä se sitten tarkoittaakaan, sossun tutkassa olemista kai?
Mitäpä tästä maallikko osaisi sanoa muuta kuin kauhistella huostaanottojen ja suojeluilmoitusten suuria määriä. Voisiko tilanne olla saman sorttinen kuin psykiatrisissa pakkohoidoissa, jotta kun ei ole tarjolla avohoitoa eli resursseja ongelmaisten perheiden tukemiseen, ainoa keino on viedä lapset pois kotoa johonkin hoitopaikkaan?
Raha ei saisi ratkaista kaikkea, mutta lasten ja nuorten huostaanotto ja hoitopaikkojen järjestäminen maksaa yhteiskunnalle vuodessa reilustikin päälle puoli miljardia euroa. Osallakin noista järkyn kokoisista määrärahoista luulisi saatavan aikaiseksi kunnollista tukea ongelmaperheille. Onhan lapsen erottaminen omasta perheestään kaikin tavoin rankka ratkaisu.
Joskus lasten sijoittaminen muualle turvaan on tietenkin ainoa järkevä toimi. Ei ole helppoa silläkään sosiaalihuollon sektorilla. Laitan linkin sosiaaliportin tilastotietoon ja myös Suomen Kuvalehden koskettavaan juttuun toissa keväältä.
Muistetaan(ko)?
Intrigöörin hyvät teot ovat vähissä tässäkin asiassa, mutta onpi hän sentään joskus käynyt katsomassa linnassa istuvia tuttavia. Pöpilöissä ja katkoloissa tuli aikoinaan käytyä moikkaamassa tuttua jos toistakin. Yleensä he eivät panneet sitä pahakseen. Istuttiin tupakilla, puhuttiin potaskaa ja naureskeltiin, kuin hullut. Pöpilöissä tupakkia muuten palaa oikein uutterasti.
Jos sosiaalista ja osallistuvaa joulumieltä riittää, kuinka olisi, jos edes jouluna muistaisimme heitä, jotka ovat joutuneet syystä tai toisesta pois kotoaan. Se on lopultakin vain pienestä kiinni, miksi minä olen tässä ja hän on siellä tai tuolla.
Huostaan otettuihin tuttuihin lapsiin on sossutanttojen salausmuurin takia vaikea ottaa yhteyttä tai lähettää heille joulupakettia. Lapsen tai nuoren omien vanhempien kautta se ehkä onnistuisi? Sossulaiset saisivat ainakin lasten omien vanhempien luvalla olla hieman sallivampia.
Pitäisihän lapsilla ja nuorilla olla normaaleja ihmis- ja kaverikontakteja, vaikka he olisivatkin jossain hoitopaikassa. Vai joutuuko niistä huostapaikoista tulemaan sitten joskus isona (henkisesti) pihalle kuin entisajan kauhukertomusten ongelmalapsi kellarista tai tammitynnyristä?
Joulua vasten ei silti syyllistellä ketään, ei edes systeemiä. Jos ihmispololla ei ole kunnollisia omaisia, on oikein hyvä, että on edes viranomaisia.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti