Keskustapuolueessa on menossa veret seisauttava hurmostila, mikä näyttää vielä reilu vuosi ennen eduskuntavaaleja nostavan kepun pois perunakuopista hallitukseen ja vieläpä pääministeripuolueeksi "messiaanisen" puheenjohtaja Juha Sipilän johdolla.
Intrigööri muistaa hyvin kepun aikaisemmankin hurmoksen, jolloin puolueen vapahtajan viittaa Väinämöisen jälkeisen ylijumala Kekkosen jälkeen kanniskeli harteillaan, "mitä minuun tulee", Esko Aho. Ahon ja hänen kokoomuslaisen rahaministerinsä Iiro Viinasen me kaikki 90-luvun laman eri tavoin kolhimat häviäjät muistamme hyvin, mutta emme lainkaan lämpimästi.
Noina kohtalokkaan vuosikymmenten vaihteen vuosina intrigööri muistaa jossain infossa kysyneensä silloiselta kokoomuslaiselta rahaministeriltä Ilkka Suomiselta valtion äkillisestä velkaantumisesta, mihin tuli silloin jokin isolta vaikuttanut kasvupiikki. Suominen tyrmäsi heti moiset epäilyt ja julisti Suomen velkaantumisen olevan pientä ja talouden olevan kuin kivijalan päällä.
Näin jälkiviisauden valaisemana täytyy todeta, että oikeassa ministeri juuri silloin oli. Suomen valtiolla tai kunnilla ei tuolloin ollut velkaa kuin nimeksi siihen tilanteeseen nähden, mikä odotti meitä kohtalon lapsia heti nurkan takana. Nurkan takana odotti myös viimeinen suomalainen kansanäänestys kautta aikojen eli päätös EU-jäsenyyden puolesta, tiukkaakin niukemmalla enemmistöllä. Intrigöörikin äänesti EU:n puolesta, kele.
***
Seuraavan kulman takana odotti vieläkin isompi messias, ainakin kooltaan isompi Paavo "Mooses" Lipponen. Mooses lasketteli tekstejään harvakseen kuin ainakin esikuvansa Jahven antamista kivitauluista. Punaruusun kansa kuunteli niitä julistuksia hartaasti, onnesta mykkyrässä, vallankahvasta vääntämässä.
Katajainen kansakin noita julistuksia joutui karulla korvalla kuuntelemaan, sillä demarien hallituspalatsin ovet olivat leveät ja katto korkealla. Lipposen hallitukseen mahtuivat melkein kaikki puolueet, jotka valtansa lumoissa heti autuaasti unohtivat köyhän kansan, paitsi sen kyykyttämisen, kuten "hyviin" hallitustapoihin kuuluu nykyäänkin.
Suomi oli astunut Nokian ja muun teollisuuden nousun imussa uuteen aikaan, missä tähyiltiin Eurooppaan ja maailmalle, eikä vain kiikaroitu epäluuloisesti itärajan taakse.
Se oli vielä niitäkin lehtineekereiden ja heidän isäntiensä kultaaikoja, jolloin Erkon ja muiden painomusteparonien omistamat sanomalehdet oikein pursuivat ilmoituksia eli mainoksia. Työpaikkahautkin olivat puhelinluettelon paksuisia ja hakujen vaatimukset niin hirmuisia, ettei niitä kukaan yleensä pystynyt täyttämään, ei edes teoriassa. Siinä sitä silti tehokkaasti pöllytettiin akanat jyvistä erilleen.
Mooseksen, puolivallattoman Niinistön ja muiden silloisten mahtajien komennossa Suomi sidottiin kiinni uuteen eurovaluuttaan ja mitä ei vielä tajuttu, myös globaalin finanssimafian ikuisesti lypsettäväksi. Jälkikekkoslaisessa Suomessa onnistuttiin demaripressan siunauksella velkaannuttamaan vain kansalaiset ja heitä työllistävät yritykset. Nyt kyyti alkoi olla kylmää myös maan kivijalalle eli valtiolle ja kunnille. Mutta sitäkään ei heti hoksittu, kun verorahojakin virtasi.
***
Niihin aikoihin elimme onnettomien tähtien alla, sillä kepun silloinen airut Anneli Jäätteenmäki töpeksi moittiessaan Moosesta väärin Suomen sitouttamisesta liiaksi George "Tuplatuho" Bushin kasaamaan Irakin ja Saddamin vastaisen sotarintaman myötäilijöihin. Moitteet saattoivat olla sattuvia, eihän kohde olisi muuten julistanut sitä arvostelua kuin pyhäinhäväistykseksi. Sehän oli melkein yhtä raskas synti kuin hiihtoliiton dopingsotkujen arvostelu puheenjohtaja Esko Ahon kunnian päivinä. Hyveellisen näennäisnärkästyksen malja oli molemmissa tapauksissa ylitsevuotava.
Suomi sai sinänsä osaavan poliitikon Jäätteenmäen sijasta pääministeriksi miehen puskasta eli onnettoman Matti Vanhasen. Kokoomuksen henkisestä alennustilasta johtuen puolueen puheenjohtajaksi ja rahaministeriksi puikahti samaan aikaan toinen puskapeijooni, toisen kauden kansanedustaja Jyrki Katainen Siilinjärveltä.
Loput tästä kehityskulusta me kaikki muistamme oikein hyvin. Huonosti menee, mutta menköön, sillä huomenna meillä on kaikki vielä huonommin. Vielä äsken taloudellisesti vakaa Suomi alkaa olla velkakuormassa rähmällään ja kansalaisia kurjistetaan kovaa vauhtia keskimääräiseen eurokuntoon. Tulokehitys sakkaa, mutta elinkustannukset kaasuttavat nousussa kohti riistokapitalismin kylmän kirkasta sinitaivasta.
***
Miksikö tällainen synkänsävyinen politiikan muistelo näin jouluna, jolloin jokainen haluaa vain kuunnella lisää kauniita joululauluja radiosta tai ostoshelvettien kajareista? No siksi, että nämä asiat vain putkahtivat mieleen jostakin mielenmutkasta.
Ja siksi, että politiikassa pitäisi muistaa, että todellisia messiaita on vähän tai ei ollenkaan. Kuten yksi politsauruksista juuri julisti, jouluna pitäisi hiljentyä seimen äärelle. Mutta huomenna onkin vasta aatto ja pukitteluilta.
Kepun Juha Sipilää ei voi tähän asti moittia, eikä kehua, koska uuden puheenjohtajan aikaansaannokset ovat lähinnä puolueen sisäisiä. En osaa sanoa, onko tupailloissa nyt parempi tarjoilu, henki heiluu siellä ainakin kattoparruissa.
Pahimmassa vaarassa poliittisessa pokerissa on juuri tuollainen oikeassa elämässä ja yrityselämässä hyvin pärjännyt henkilö. Poliittisen pelin säännöt ovat kovin toisenlaiset, eivätkä pelin edes tavoitteet ole lainkaan selviä. Politiikka vaatii aivan erityistä suhmuroinnin taitoa, mikä kepussa toki perinteisesti hyvästi hallitaan.
Intrigööri tahtoo vain sanoa, että kepu on kepu, vaikka Sipilä sen tarjoilisikin vaalikansalle hyvin voissa paistettuna. Siellä ovat tyrkyllä kaikki vanhat valtanaamat, kuten Minkki-Mari, Possu-Sirkka, Siltarumpu-Mauri, ja muut kivat pojat ja tytöt.
Mutta voihan olla, että hillityssä Sipilässä asuukin sisäinen jellona, joka karjuu rivit suoriksi ja opettaa porukalle uudet marssilaulun sanat. Epäilen sitä kovasti, mutta kukapa olisi kymmenen vuotta sitten uskonut sitäkään, että seuraavat ihmiset kuussa ovat kait kiinalaisia?
Persujen myrrysmies Timo Soini ei sitten lähde takaisin Brysselin lihapatojen ja muiden houkutusten vietäväksi. Intrigööri ei kyllä sitä uskonutkaan. Brysseliin lähtö kotimaan eduskuntavaaleja vasten olisi ollut puolueen kannalta paha tikki.
Mutta pitää muistaa, että Soinikin on pelimies. Lähtöaikeiden julistaminen ja laupias pyörtäminen olivat vain siirtoja pelissä kohti seuraavaa hallitusta.
Voihan olla, että puolentoista vuoden päästä näemme uudessa hallituksessa pupun sekä nallen eli kepun ja persut. Se olisi oikein mielenkiintoista, vaikka intrigööri arveleekin, ettemme enää pelastu eurokurjuuden kuristukselta millään konstilla. Toivottavasti olen viärässä!
Silti sekä kepu että persut herättävät vielä selvästi enemmän luottamusta kuin tämä kataistrofihallitus, mikä olisi muuten surkuhupaisa, mutta yhdyssanasta joutuu jättämään jälkiosan pois. Meillä saattaa istua nyt Suomen kannalta historian ylivoimaisesti surkein tunarihallitus. Ikävä kyllä.
***
Tämmöistä tämä on joskus politiikankin tuulia haistelleen taviksen valinnan vaikeus. Aikaisemmin äänestin lähinnä henkilöitä, en niinkään puolueita. Se oli sitä aikaa, kun poliitikoille puolueista riippumatta ikäänkuin uskalsi kääntää selkänsä ja ajatella, että kyllä ne siellä hommansa hoitavat ja ajattelevat myös kansalaisten parasta.
Joskus nuorempana pidin kokoomusta hyvänä puolueena, myöhemmin olin myönteinen demareillekin. Nykyisin persut ovat tuntuneet ainoalta terveeltä vaihtoehdolta. Kepusympatiaakin on minussa hitunen tähteellä, mutta ehkä se on vain oman maalaistaustan peruja?
Lapsena ollessa käytiin kylillä körttiseuroissakin, eikä minulla ole körttiläisistä pahaa sanottavaa. Oli siellä ainakin jämäkkä ja turvallinen meininki, silloin lapsen silmin. Politiikasta ei voi nykyisin sanoa samaa, eikä kirkosta.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti